Lintubongarina Sydneyssä

Miljoonakaupunki Sydneystä (5 milj as.) löytyy yllättäen luonnonläheisiä ankkurilahtia ihan läheltä keskustaa. Mielipaikkamme on Bantry Bay, jonka rannoilla ei ole lainkaan asutusta. Toinen mukava lahti on Sugar Loaf Bay, jossa olimme viime viikon kovan etelätuulen ajan. Teimme sieltä käsin myös joulun ruokaostokset ja kävimme bussilla venevarustekaupassa. Eilen siirryimme Bantry Bayhin viettämään joulua. Täältäkin pääsee bussilla ihmisten ilmoille, mutta ruokakauppaa ei ole kävelymatkan päässä.

Bantry Bayn näköalapaikka.

Kummassakin lahdessa olemme käyttäneet kaupungin maksuttomia poijuja. Kätevämpää kuin ankkurointi. Poijut on tehty kestämään 20 tonnia painavan aluksen paino 25 solmun tuulessa ja niitä on 400 kappaletta ympäri Sydneyn vesiä. Poijussa saisi olla enintään 24 tuntia kerrallaan, mutta käytännössä sääntöä ei noudateta - varsinkaan, jos vieressä on vapaa poiju. Omatunto alkoi Sugar Loaf Bayssa kolkutella vasta kun keli laantui ja lahteen alkoi tulla enemmän veneitä. Olimme killuneet samassa poijussa 8 vuorokautta. Bantry Bayssa on rauhallisempaa, lahti on kapea pussinperä, joka houkuttelee lähinnä kalastajia. 

Toinen mukava havainto Sydneystä ovat lukuisat kävely- ja patikointireitit. Monessa paikassa ne kiertävät rantoja, mukaan lukien nämä meidän poijulahtemme. Sugar Loafissa kävimme melkein joka aamupäivä kiertämässä "sokeritopan" eli teräväkärkisen kukkulan. Täällä Bantryssa polku on vaativampi ja koko rengasreitin kulkeminen kestää 2,5 tuntia. 

 

Sugar Loaf Bayn näkymiä.

 

Rappusista ei pääse eroon näissä lahdissa.

Lahtia ympäröivien metsien puusto on pääasiassa eukalyptusta ja jotain pitkäneulaista mäntyä. Aamuisin, varsinkin jos on kosteaa ja viileää, metsästä tulvahtaa ihana eukalyptuksen tuoksu. Auringon noustua korkeammalle alkaa korviahuumaava kaskaitten siritys. Mutta parhaita luontoäänielämyksiä tarjoavat linnut. Olemme tehneet todellista ornitologista salapoliisityötä selvittääksemme kuka täällä laulaa - tai oikeammin ääntelee. Täällä asuu apinalintu, vauvalintu ja rääkyjä.

Rääkyjät oli helppo selvittää. Iltaisin valtavat parvit vitivalkoisia kookkaita kakaduja kokoontuu rantapuihin. Ne rääkyvät tosi rumasti. Mutta mikä ääntelee kuin lapsi tai vauva? Ja joskus olisi voinut vannoa, että metsässä oli apinalauma.

 

Variksen kokoinen kakadu on todella yleinen. Sillä on karsea ääni!

Australia-museossa tutkimme täytettyjä lintuja (kaikki mantereen lajit olivat esillä) ja päättelimme, että apinalintu voisi olla kookaburra. Se on kookas, korpin kokoinen ruskeavalkoinen lintu, jonka nokasta huomaa sen kuuluvan kuningaskalastajien heimoon. Netistä löytyi kookaburran ääntelyä. Sitä kuvailtiin nauruksi, mutta kyllä se apinalauma oli.

Kookaburra, suomeksi isonauraja.

 

Vauvalinnun bongaaminen vei pisimpään. Ääni oli uskomaton, aivan kuin hieman kyllästynyt pieni lapsi tai kovaääninen vauva olisi päästellyt pitkiä vokaaleja, ääää ääää. Kunnes kerran kävelimme ääntelevän korpin ohi. Australialainen korppi - iso musta korppi - ääntelee kuin vauva.

Hyvää joulua näistä lintutunnelmista!

Brisbane - Sydney

Olin kuukauden Suomessa ja sillä välin Hanski ja Manta siirtyivät 462 merimailia etelään, Brisbanesta Sydneyyn - kiitos Raimo Mäkisen, joka tuli gastiksi. Australiassa rannikkopurjehdus on vaativaa, varsinkin näillä eteläisimmillä leveysasteilla. Soppaa hämmentää kovien tuulien lisäksi voimakas etelään kulkeva Itä-Australian merivirta, valtameren mainiki, tuuliaallot ja vuorovesi. Ja ainakin nyt etelään pyrkiessä tuntuu että etelätuulia on tiuhaan. Eteneminen on pätkittäistä, joskus todella lyhyitä legejä. Hyviä satamia on harvakseltaan.

Coffs Harbour on reilun 200 meripeninkulman päässä Brisbanesta
Hanski ja Rami odottivat täällä viikon sopivaa keliä. 

 

Satamasta löytyi kalatori.
Ruokalistalla tällä kertaa tonnikalapihvit.

Vain parikymmentä merimailia ennen Sydneytä Hanski ja Rami hakeutuivat suojaan Pittwater-lahdelle.  Vierasveneille tarkoitettu ulkoilualueen maksuton poiju löytyi taskulampun valossa. Seuraavana päivänä tuuli voimistui sellaisiin lukemiin, että oli parasta odottaa. Keskiviikkona 23. marraskuuta Manta saapui Sydneyyn, ja onneksi Rami ehti vielä olla muutaman päivän turistina ennen lentoa Suomeen. 

Olimme purjehduskaverien vinkistä varanneet Mantalle poijupaikan Cammeray marinasta. Sydneyssä vain harvat ja varakkaat saavat veneensä keskustaan, mutta onneksi lukuisista lahdista löytyy vaihtoehtoja. Laituripaikkaa yleisempää on pitää vene poijukiinnityksessä. Laituripaikkoja ei yksinkertaisesti riitä alueen tuhansille veneille.

Cammeray marina on kapeassa lahdessa eli hyvin suojainen.
Rannat ovat jyrkät, kuva on otettu lähimmältä kadulta.

Pieni kyltti talojen välissä ja 109 askelmaa.
Niiden takaa löytyy marina.

Hanski oli ehtinyt tutustua alueen palveluihin, liikenneyhteyksiin ja Sydneyn nähtävyyksiin, joten minulla oli valmiina yksityisopas, kun viikko sitten saavuin. Marinasta pääsee keskustaan kätevästi bussilla. Taloista, autoista ja kaupoista päätellen Cammeray on vauraiden asuinaluetta. Lähikauppa ei ole mikään ketjumarketti, vaan jonkinlainen maxi-deli: herkkuja ja erikoisuuksia löytyy joka makuun. Hedelmiä, vihanneksia, juureksia ja marjoja on monen normikaupan tarjonnan verran, juustotiski saa pyörryksiin. Viereisestä Northbridgen kaupunginosasta löytyy puolestaan iso Woolworths-marketti, josta saa tavanomaisempaa tavaraa. Sieltä kävimme täydentämässä mm. kahvi-, kauramaito- ja puurovarastot. Kummatkin ovat noin 20 minuutin mäkisen kävelymatkan päässä. 

Kuvakaappaus lähialueen veneistä.
Manta on sinisen pallon kohdalla.

 

Sydneyssä oli tietysti ensimmäiseksi käytävä katsomassa oopperatalo ja merimuseo. Säästän teidät valokuvilta, jokainen tietää miltä tanskalaisen Utzonin suunnittelema purjeista inspiraation saanut upea oopperatalo näyttää. Museossa kiinnostavinta oli kapteeni James Cookin Endeavour-laivan replika. Kannella oli käytetty paljon oranssinpunaista väriä, oppaan mukaan näin oikeassakin Endeavourissa. Olen lukenut paljon Cookista ja aina kuvitellut laivat pelkästään mustan ja puun värisiksi. Ilmeisesti kunnollista lakkaa ei 1700-luvulla ollut, maali oli kannella kestävämpi ja helppohoitoisempi valinta.

Viikonloppuna teimme retken Blue Mountainsin alueelle, joka sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Sydneystä. Vajaan kilometrin korkeus alensi mukavasti lämpötilaa. Aamulla junasta noustessa piti vetää kevytuntuva päälle, mutta iltapäivällä oli jo t-paitakeli.

Katoombasta löytyi Hanskille hattu!

Blue Mountains on valtava luonnonpuisto.
Three sisters on yksi kuvatuimpia kohteita.

Patikoimme pätkät turistialueella, tosiretkeilijät laskeutuvat 500 metriä laaksoon, jossa on useita eripituisia reittejä. Vaihtoehdot laskeutumiseen olivat 900 jyrkkää rappusta tai kaapelihissi, tosin puolivälin laaksoon pääsi junalla, jonka raiteiden kaltevuuskulma on 50 astetta. Korkeanpaikankammoisena - ja yllättäen hieman jalkavammaisena - minulle riitti tasangon lyhyet reitit. Sitä paitsi laaksosta piti tulla myös ylös.

 Sydneyn marinat ja poijupaikat alkavat olla täynnä. Osa veneilijöistä tulee tänne kesäkuukausiksi (joulu-tammikuu) ja osan paikoista vie etelään matkalla olevat veneet. Kun varauksemme 15.12. päättyy, meidän on lähdettävä Cammeray marinasta, mutta sääennuste ei näytä hyvältä matkan jatkamiseen kohti Tasmaniaa. Toistaiseksi emme ole löytäneet uutta marinapaikkaa, mutta yksi lähilahdista (Bantry Bay) sijaitsee ulkoilualueella, jonka rantoja ei ole rakennettu ja jossa on maksuttomat poijut. Poijussa saa olla vain 24 tuntia, mutta tässä lahdessa voi myös ankkuroitua. Voimme ehkä saada jolululahjaksi sääikkunan, ja mikäs sen parempi tapa olisikaan viettää vuoden 2022 joulua kuin purjehtia Tasmaniaan. Kohta nähdään olemmeko olleet tarpeeksi kilttejä!

Banaani metsässä

Tämä oudohko otsikko tuli mieleeni, kun kävin metsässä. En ollut trooppisessa banaanimetsässä, vaan minulla oli metsässä eväänä banaani. Suomalaisessa ihanassa, kauniissa mäntymetsässä, missä pehmeä sammal loistaa vihreän eri sävyissä. Keltainen banaani oli räikeä ja jotenkin liian napakka metsätunnelmaani. Vaikka se oli ostettu Inkoon S-marketista, se edusti tropiikkia, mistä olin juuri tullut. Banaani marraskuisessa mäntymetsässä kuvasti hyvin sen hetkistä olotilaani.

Olin nimittäin muutama päivä aiemmin lentänyt Brisbanesta Helsinkiin. Lentäminen on purjehtimiseen verrattuna kuin ilmiintymistä, ihan liian nopeaa siirtymistä kulttuurista ja ilmastosta toiseen. Olin tullut kuukaudeksi Suomeen, hoitamaan äitini asioita ja muuten vaan lomalle vene-elämästä.

Lähtöä edeltävällä viikolla Brisbanessa oli yli 30 lämpöastetta. Ai että oli ihana istua pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa kaatuneella puunrungolla iltapäivän auringon paistaessa matalalta. Tikka nakutti jossain kauempana ja mäntyjen latvat humisivat havupuun huminaa yläpuolellani.

Pian marraskuun lomani on loppu ja ilmiinnyn banaanien maailmaan, ehkä käyn banaanimetsässäkin. En kyllä usko, että se antaa minulle voimaa samalla tavoin kuin pohjoinen mäntymetsä.

Hanski ja Manta odottavat Sydneyssä. Sekä 30 asteen helle.

 

Purjehdus Brisbaneen: virtuaalipoijuja ja matalikkoja

Brisbane on viihtyisä kaupunki sen pikaisen jokivarsitutustumisen perusteella, jonka olemme muutamassa päivässä tehneet. Kiiltävien ja korkeiden city-rakennusten vastapainona keskustassa on upeita puistoja. Ja tietysti se kuuluisa tekohiekkaranta uima-altaineen. Istutuksia ja pieniä viherkeitaita näyttää olevan pitkin kaupunkia siellä sun täällä. 

Brisbanen keskustassa on turvallista pulikoida. Tosin 18-20 C asteen
lämpötila ei ole houkutellut uimaan.

Olemme ankkurissa kaukana keskustasta, vesibussilinjan (CityCat) viimeisen pysäkin vieressä. Jokea pitkin kiitävä vesibussi on mukava ja nopea tapa liikkua suurkaupungissa. Ankkurointi vilkasliikenteisellä joella on sallittua siihen tarkoitetulla alueella. Jokaisen ankkurialueen vieressä on jollalaituri, vesihana, roskis ja vessa. 

Ankkurialue. Hiekkarannalla on kyltti "uiminen kielletty".
Vieressä on pieni puisto, jossa on kuntoiluvälineitä, piknik
pöytiä ja grilli. Sekä vessat.

Mutta saapuminen Brisbaneen omalla veneellä ei ollut leppoisaa. Se onkin tämän blogin pääaihe. Seuraavassa veneilytermipainotteinen kertomus purjehduksesta Bundabergistä Brisbaneen 15.-18.10.

Sandy Strait ja West Bar

Bundabergista pääsee etelään Fraser-saaren suojassa (joka muuten on maailman suurin hiekkasaari) ja tätä matalaa ja mutkikasta Sandy Strait -reittiä meille suositeltiin avomeripurjehduksen sijaan, kun teimme lähtöä 200 merimailin päässä olevaan Brisbaneen. Tästä sisävesikokemuksesta voisi käyttää monitulkintaista luonnehdintaa "mielenkiintoinen". Matkan varrella toivoin monta kertaa, että olisimme suunnanneet avomerelle. No olipahan kokemus.

Reitti päättyy pohjoisesta tullessa Fraser-saaren ja mantereen väliseen salmeen, jossa on 5 merimailin laajuinen hiekkapankki, West Bar. Sen ylittämiseen tarvitaan paitsi oikea vuoroveden aika, myös hyvä keli: ei liikaa tuulta eikä varsinkaan maininkia. Aallot murtuvat salmen matalikkoon jo kevyessäkin kelissä. Lähipäivien sää näytti hyvältä West Barin suhteen, joten lauantaiaamuna irrotimme köydet Bundaberg Port marinan laiturista, huolimatta siitä, että luvassa oli heti vastatuulta 40 mpk pitkällä Hervey-lahdella. Lahden mataluuden ja virtojen vuoksi aallot nousivat teräviksi ja meno oli aikamoista ryskytystä. Pääsimme lahden yli Fraser-saaren kupeeseen juuri ennen auringon laskua. Merimaileja kertyi 51.

Sandy Strait on laaja vesialue, johon laskee pitkä Mary-joki ja ehkä jotain pienempiäkin. Vastaranta siintää kaukana ja luo illuusion kulkukelpoisesta vedestä. Sitä se ei ole, sillä alue on vedenalaisten hiekkasärkkien täplittämä. Niiden välissä mutkittelee merimerkein varustettu venereitti, joka on osin kulkukelpoinen vain ylävedellä. Aluetta valvoo meripelastusasema (Sandy Strait Voluntary Marine Rescue), jolta saa ajantasaista ja tarkkaa tietoa reitin syvyydestä. Ilmoittamalla Mantan syväyksen saimme itsellemme aikaikkunan matalikon (Sheridan Flats) ylittämiseen.

Sandy Straits. Matalikot vaanivat pinnan alla.

Sunnuntaina ankkuri nousi kello 6.45 ja lähdimme varsinaiselle sisäreitille. Kahden maissa iltapäivällä olimme suoriutuneet matalikoista ja jäimme ankkuriin Fraser-saaren rantaan. Oli ihana sammuttaa moottori, nauttia hiljaisuudesta ja istua pöydän ääreen syömään päivän ensimmäinen lämmin ateria. Intensiivinen mutkittelevan reitin, veden syvyyden ja kellon seuraaminen oli uuvuttavaa. Ja huh, mitä se olisi ollut ilman GPS-navigointia. Illalla lämmitimme saunan.

Seuraavana päivänä (kolmas matkapäivä) edessä odotti West Barin hiekkapankki ja sen takana (vihdoin) avomeri. Paras aika ylittää hiekkapankki on vähän ennen nousuveden huippua (slack). Tuolloin vuorovesi virtaa sisään, samaan suuntaan kuin tuuli ja aallot sekä rannikon lähes ikuinen itämaininki. Olosuhteet ovat helpoimmat huolimatta siitä, että ajetaan kaikkia kolmea vastaan. Paikallinen meripelastusasema (VMR Tin Can Bay) oli antanut meille tännekin aikaikkunan.

Ajoituksen lisäksi on kuitenkin tiedettävä mistä kulkea. West Bar ei tosiaan ole mikään yksttäinen pieni hiekkakynnys, vaan viiden mailin mitalla matalikkoja, jotka muuttavat paikkaa ja muotoa jatkuvasti. Yllättäen tekniikka toi avun. Hanski huomasi Marine Trafficista, että salmessa oli outoja AIS-palluroita. Reitti oli merkattu kuudella virtuaalisella merimerkillä! Lähempänä ne näkyivät omassa AISissamme, mutta vain iPadin Navionicsissa, Simradin plotteri ei tunnistanut näitä AIS-kohteita (ulosajavien huvialusten jono kyllä näkyi). Myöhemmin kuulimme, että virtuaalipoijut ovat aika uusi juttu. Otimme varmuuden vuoksi koordinaatit ylös ja teimme plotteriin waypointit.

Sitten isopurje ylös, moottorista isot kierrokset ja kohti valkoharjaisia aaltoja. West Barin ylitys kesti vajaat kaksi tuntia. Vihdoin pääsimme kääntämään kurssin etelään, sammuttamaan moottorin ja avaamaan genuan isopurjeen seuraksi. Olipa ihana olla aavalla merellä!

Tätä iloa kesti kuitenkin vain aamuyöhön saakka, jolloin saavuimme Moreton-lahden lähelle. Lahti on 30 merimailia leveä matala lahti, jonka poikki kulkee laivaväylä. Näimme jo kaukaa usean redillä olevan laivan valot ja pian alkoi näköpiiriin ilmestyä myös liikkuvia laivoja. Yksi tuli kohti ja niin lähelle, että oli tartuttava VHF:ään. Ilmoittivat näkevänsä meidät ja väistävänsä. Laiva menikin ohi, mutta kääntyi pian perän takana taas kohti. Mitä ihmettä? Äkkäsimme olevamme alueella, jossa luotsi nousee tai lähtee laivasta. Laivoja alkoikin putkahdella Moreton-lahden reitiltä meitä - tai siis pilot boarding aluetta kohti. Pimeässä yössä moinen trafiikki ei ollut yhtään hauskaa. Tilanne oli kuitenkin hallinnassa, kun tiesimme mitä oli tekeillä.

Aamun sarastaessa olimme itsekin jo Moreton-lahden alueella ja lähdimme purjehtimaan kohti laivaväylää. Moreton on hiekkapankkitilkkutäkki ja ainoa merkattu syvä ja selkeä reitti on laivaväylä. Ajoimme kerran melkein hiekkapankille ennen kuin saavutimme laivaväylän, josta oli 10 merimailia Brisbane-joen suulla sijaitsevaan konttisatamaan. 

Onneksi satamassa oli tilaa, vaikka joessa sijaitsikin.

Satamasta alkoi viimeinen etappi, joki. Vähitellen laivat, kontit, nosturit ja makasiinit jäivät taakse ja rannalla alkoi olla asutusta. Kun parin tunnin jokiajelun jälkeen eteemme tuli huviveneiden ankkurialue (mikä oli siinä vaiheessa yllätys, emme tienneet että joelle voi näin vapaasti ankkuroitua), laskimme ankkurin sopivaan vapaaseen väliin suomatta ajatustakaan matkan jatkumiselle. Olimme perillä Brisbanessa.

Jakaranda puut kukkivat ja näitä on paljon!
Kukka on kuin meidän kissankello.

Bundaberg Port Marina

Viikko  marinassa on suorastaan kiitänyt sekä tavanomaisten askareiden (pyykki, kauppa, paikallinen sim puhelimeen) että seurustelun merkeissä. Joka ilta ollaan istuttu jonkun venekunnan kanssa tarinoimassa, vaihdettu kokemuksia purjehduksesta ja saatu vinkkejä paikoista täällä.

 

Eläviäkin nähtiin, mutta niin kaukaa, ettei saatu hyviä kuvia.

Eilen porukka kerääntyi joka perjantai järjestettävään grilli-iltaan, jossa marina tarjoaa lihat (täällä Asutraliassa grillattava = liha) ja jokainen tuo yhteiseen pöytään lisukkeen. Mukava viimeinen ilta Bunaberg Port marinassa. Heti kun olen saanut tämän päivityksen tehtyä lähdemme kohti Brisbanea.

Grilli-ilta joka perjantai.

 

Suoraa ja tasaista.

 Ai mutta tärkein ja kiinnostavin melkein unohtui! Sisäänkirjaus ja timber inspection! Pääsimme tullilaituriin tulopäivän aamupäivällä ja lyhyen odottelun jälkeen Australian Border Forcesta tuli kaksi virkailijaa. Passit ja viisumit oli nopeasti katsottu, sen jälkeen toinen tullivirkailija kyseli meiltä kaikenlaista alkaen veneen hankinnan historiasta ja missä maissa olemme viimeisen 10 vuoden aikana purjehtineet (osasin odottaa ja olin tehnyt listan valmiiksi) ym. ym. Tarkoituksena varmaan tarkistaa, ettei kertomuksessa ole epäjohdonmukaisuuksia. Toki meiltä kysyttiin myös perinteiset onko aseita, huumeita tai muuta kiellettyä. Kyselytuokio kesti lähemmäs tunnin ja samaan aikaan toinen virkailija kävi kaappejamme läpi, ei mitenkään järjestelmällisesti, vaan tarkisti yhden kaapin sisällön hyvin tarkasti, kurkisti toiseen, ei saanut avattua kolmatta, joten jätti sen siihen. Kaikki sujui ystävällisessä hengessä ja lopulta saimme veneelle vuoden purjehdusluvan nimeltä Control Permit. Meidän on kolmen kuukauden välein ilmoitettava tullille sijaintimme sekä raportoitava, mikäli poistumme maasta väliaikaisesti. Meillähän on vuoden "multiple entry" viisumi eli saamme lähteä maasta ja samalla viisumilla pääsemme takaisin. Minä (Auli) lähdenkin marraskuussa käymään Suomessa.

Virkailija Biosecuritystä tuli vasta viideltä iltapäivällä ja olimme hänen pitkän työpäivänsä viimeinen kohde. Koska Manta oli ollut lähes viisi vuotta Uudessa-Seelannissa ilman mitään ötökkä-ongelmia, mitään tarkistusta ei tehty. Koko 45 minuutin aika kului pääasiassa paperitöihin, lukuun ottamatta viimeistä 15 minuuttia, jolloin kävimme käpi ruokatarvikkeet. Yksi kinkkupaketti ja roskapussi lähtivät biosecurityn mukana. Saimme pitää maitotuotteet, koska ne olivat australialaista ja uusiseelantilaista alkuperää, vaikka ostettu Uudesta-Kaledoniasta. Lasku oli 330 $, joka koostui 120 $ perusmaksusta, 60 $ meni paperityöhon ja 150 $ varsinaiseen tarkistukseen, vaikka sitä ei siis tehty (tämä oli se 50 $/15 min). Eli pääsimme helpolla ja halvalla.

Korallimeren ylitys

Kuudes ja viimeinen yö merellä, huomenna aamulla saavumme Australian Bundabergiin.

Alkumatka oli reipasta tuulta, ensin laitamyötäistä, sitten myötäistä. Aallot eivät kasvaneet liian suuriksi, mutta Itä Australian merivirta (East Australian current) teki merestä sekavan kuoppaista ja olosta hankalaa. Tälle legille ominaisista ukkospuuskista on kyllä varoitettu, mutta en muista lukeneeni virrasta. Ukkosen rätinää olemme kuulleet vain VHF:stä. Sää on ollut paria pilvistä päivää lukuun ottamatta aurinkoinen ja öitä on valaissut kuu.

Myötätuulipurjehdus spiiratulla genualla ("virsarilla") on nopeaa: vuorokausimatkat kasvoivat laitamyötäisen 130 merimailista 150 merimailiin. Sitten tuuli moinasi ja kaivoimme spinnun naftaliinista. Sitä on käytetty viimeksi maaliskuussa 2017 matkalla Chilesta Pääsiäisaarelle. Oli jo aika tuulettaa! Olisiko ollut ruosteessa, mutta spinnupäivän saldo oli "vain" 127 mpk.

Päiväohjelmaan on kuulunut SSB-yhteys Fidzillä olevaan Iirikseen. Juttutuokio Jonnan kanssa on ollut mukava lisä verkkaisiin päiviin. Kun keli on hyvä ja kaikki toimii, päivän toimet ovat vähissä: nukutaan, juodaan kahvia, torkutaan, luetaan, otetaan sähköpostit ja sääennuste, kokataan, syödään ja tiskataan ja sitten taas mietitään, mitä seuraavaksi syödään. Kalastus on tällä matkalla jäänyt yhteen päivään kovan tuulen vuoksi. Ruokalistalla on ollut kanasalaattia, kanapataa, sinihomejuustopastaa, nakkeja ja perunasaalaattia sekä tänään tyynen kelin kunniaksi pizzaa. Nyt ajamme tosiaan koneella, toivottavasti ei kuitenkaan koko 50:tä loppumailia. Vaikka mieluummin tyyni kuin kova tuuli, sillä tuuli vastaan vuorovesivirta matalalla Hervey Baylla ei olisi mukavaa.

Perillä meitä odottaa tavanomaisten maahantulomuodollisuuksien lisäksi veneen tarkastus termiittien ja muiden tuhohyönteisten varalta. Tarkastus on nimeltään timber inspection, puutarkastus, ja sen hinta muodostuu 120 AUS dollarin perusmaksun lisäksi tarkastukseen käytetystä ajasta. Viranomaisen jokainen 15 minuuttia maksaa meille 50 dollaria. En tiedä, monestako veneestä on löytynyt termiittejä, mutta hyvähän sellainen on tutkia. Olisi ikävä huomata keskellä merta, että veneen puuosat on syöty jauhoksi. Ja onpahan tullut siivottua sellaisetkin nurkat, johon harvoin edes katsoo.

Mistä seuraamme sääennustetta?

Seuraamme maissa säätä windy.comista ja viikko sitten maksoin kokeilumielessä palvelun premium-tilausmaksun (32 €/vuosi). Sillä sää päivittyy useammin kuin ilmaisversion kaksi kertaa vuorokaudessa ja käytössä on käteväksi osoittautunut reittitoiminto. 

Alla kuvassa hahmoteltu reittimme Noumeasta Bundabergiin, noin 130 mpk/vrk. Kun alavalikosta valitsee lähtöajan (tiistai kello 8), pääsee näkemään kätevästi ennusteen koko matkalle. Varmasti näitä samanlaisia toimintoja on Predictwindillä ja muilla reittisuunnitteluohjelmilla, mutta tämä on meille uusi tapa. Vaikka eihän se paljon poikkea vanhasta: reittipisteet OpenCPN-kartalle ja säätilaus Saildocsista siihen päälle. Kyllä silläkin tavalla näkee mitä on tulossa.

Nykyään Saildocsista saa myös eurooppalaisen ECMWF:n karttoja, mikä on mieluisaa, sillä luotamme enemmän sen ennusteeseen kuin NOAA:n GFS-malliin. Kumpikin on tietokonemalli, siinä suhteessa ei ole eroa. Ja kumpikin tietysti katsotaan, mutta purjehduspäätös ja reittivalinta tehdään nykyään melkein aina ECMWF:n mukaan.

Torstaina ja perjantaina aika haipakkaa: tuuli 11 m/s, puuskat 15 m/s.
Alin rivi on aallon korkeus ja suunta. Alle kolmeen metriin jää.

Merellä meillä ei ole nettiä eikä siten Windyä käytössä, mutta sähköpostiin saa Saildocsista tilattua tuuli- ja painekarttoja. SSB:n sähköpostiin kilahtaa aamuisin ECMWF:n ennuste 3-4 päivälle eteenpäin. Rintamat eivät niissä näy, joten sen vuoksi otamme SSB-radiolla vastaan rannikkoradioaseman lähettämiä faksimuotoisia isobaarikarttoja, joissa myös rintamat näkyvät. Näiden tietojen avulla pystyimme edellisellä purjehduksella kiertämään matalapaineen ja välttämään sen kovat tuulet.