lauantai 5. joulukuuta 2020

Kuinka todennäköistä on törmäys konttiin?

Luin uutisen isosta konttilaivahaverista, joka nostatti kylmät väreet huolimatta siitä, että istuin nojatuolissa puolen maapallon päässä tapahtumapaikasta. Konttiin törmääminen on jokaisen matkapurjehtijan painajainen, josta aika ajoin nousee keskustelua. 

Olen itse pitänyt konttikolarin todennäköisyyttä niin pienenä, etten ole koskaan ollut tästä haverityypistä oikeasti huolissani. Öisten vahtivuorojen - varsinkin uudenkuun pilkkopimeiden öiden - aikana on useammin tullut mieleen pinnassa nukkuva valas ja siihen törmääminen kuin kontti. (Mielessä on pitkään pyörinyt postaus aiheesta törmäys valaaseen, mihin syksyllä raportoidut miekkavalaiden hyökkäykset antavat mielenkiintoisen lisän. Jonain päivänä tartun tähän aiheeseen.)

Tämä ajatukseni ei kuitenkaan perustu tietoon, joten uutinen sai minut penkomaan tilastoja.

ONE Apus 2020. Kuva: gcaptain.com

ONE Apus -nimiseltä laivalta putosi myrskyssä keskelle Tyyntämerta parituhatta konttia, mikä on uutisen mukaan valtava määrä. Mutta kuinka paljon kontteja laivoilta putoaa yleensä ja kuinka usein? Kuinka kauan ne kelluvat? Entä jos ne sisältävät vaarallisia aineita, kuten osa ONE Apuksen konteista? Paljonko kontteja ylipäätään liikkuu merellä?

Uutisartikkeli vastaa ensimmäiseen kysymykseen. Tilastojen mukaan vuosittain laivoilta joutuu mereen noin 1400 konttia. Joskus sattuu isoja onnettomuuksia kuten 2013, jolloin MOL Comfort -niminen laiva upposi Intian valtamerellä ja kaikki sen 4300 konttia joutuivat mereen. Jos luku on laskettu mukaan vuositilastoihin, tarkoittaisi se kolmea vuotta ilman yhtäkää mereen päätynyttä uutta konttia. Ja vaikka määrä vastaa siis kolmea tilastovuotta, oli MOL Comfort pieni konttilaivaksi.

MOL Comfort 2013. Kaikki 4300 konttia mereen.
Kuva: gcaptain.com.

Nopeasti etsimällä löysin väitteen, että 20-jalan kontti kelluisi 57 päivää (miksi juuri 57, miksi ei 60?) ja 40-jalkainen kolme kertaa pidemmän ajan eli puoli vuotta. Mitä ilmeisimmin ne eivät pysy pinnalla vuosia.

Laivojen konttikapasiteetti ilmoitetaan yksiköllä nimeltä TEU, joka tarkoittaa yhtä 20 jalan konttia (vastaavasti yksi 40 jalan kontti on 2 TEU:ta.) 

Suurimpien konttilaivojen kapasitetti on yli 20 000 TEU:ta ja esimerkiksi maailman vilkkaimman rahtisataman Shangain kautta kulkee vuodessa noin 37 miljoonaa TEU.ta. Vuonna 2019 koko maailman konttiliikenteen määrä oli 802 miljoonaa TEU:ta. Eli jos kaikki kontit olisivat pieniä 20-jalan kontteja, niitä olisi 802 miljoonaa kappaletta. Vaikka uutisessa mainittu 1400 haverikontin vuosimäärä olisi todellisuudessa 10- tai jopa 100-kertainen, on mereen päätyneiden konttien määrä mitättömän pieni osa merellä liikkuvien konttien kokonaismäärästä.

Näiden lukujen valossa todennäköisyys törmätä konttiin on hyvin pieni, ellei satu purjehtimaan lähellä haverialuetta. Todennäköisyydet ovat tietysti vain todennäköisyyksiä ja yksikin teräväkulmainen kontti (tai pinnalla nukkuva valas) voi upottaa veneen. Mutta ennen kuin alan pelätä konttiin törmäämistä, ajattelen niitä miljoonia ja miljoonia kontteja, jotka päätyvät turvallisesti sinne minne pitääkin.

Lista maailman suurimmista konttilaivoista ja rahtisatamista löytyy täältä.




sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Katteettomia lupia - Melina ja NZ

Eipä juuri ole ollut raportoimista, kun Uuden-Seelannin rajat ovat pysyneet edelleen tiukasti kiinni kaikilta muilta paitsi oman maan kansalaisilta. Poikkeusluvalla voi saapua maahan, mutta sen saaminen vaikuttaa olevan mahdotonta, vaikka täyttäisi vaatimukset ja toimisi viranomaisten määräysten mukaan.

Tahitille juuttuneen s/y Melinan kippari Ilkka Liukkonen tarttui tähän mahdollisuuteen ja laittoi vireille poikkeuslupa-anomuksen. Ilkka alkoi kolme kuukautta sitten, syyskuun alussa, valmistella lukuisia asiakirjoja vaativaa lupaprosessia. Siihen tarvittiin myös agentti eli välittäjä. Hakemus lähti Uuden-Seelannin viranomaisille syyskuun puolivälissä. Ilkka sai kuittauksen hakemuksen perillemenosta ja tiedon, että käsittely kestää 2-3 viikkoa. Tähän päivään mennessä hän ei ole saanut vastausta lupa-anomukseensa, ei kielteistä, eikä myönteistä. Syklonikausi alkoi kuukausi sitten, joten kahdentuhannen meripeninkulman purjehdus on käytännössä poissuljettu vaihtoehto tässä vaiheessa. 

Lainaan tähän Melinan blogista Ilkan mietteitä.

"Uusi-Seelanti on nyt Melinan boikotissa. Tähän päivään mennessä [28.11.] ei ole vieläkään tullut vastausta edelleenkin vireillä olevaan poikkeuslupahakemukseen, johon NZ Terveysministeriö lupasi vastauksen alle kolmessa viikossa eli viimeistään lokakuun puolivälissä. Tällä hetkellä aikataulu tarkoittaisi saapumista joskus tammikuun aikana eli keskellä hurrikaanikautta. On täysin älytöntä, että heinäkuussa NZ viranomaiset julkaisivat ohjeita, kuinka hakuprosessi tulee tehdä ja lupasivat käsittelyn sujuvan reilussa parissa viikossa. Tuntuu, että koko prosessi on pelkkää huijausta. No ainakin agentit saivat leipänsä tienattua."

Aiemmin Ilkka kirjoitti:

"Peli on siis ohi – enää ei ole järkevää lähteä vaikka luvat vielä tulisivatkin. Koko pitkä syksy on tehty paperia toisen perään. Kaikkiaan 94 sivua lomakkeita ja anomuksia on käyty läpi ja täytettynä lähetetty sekä NZ:iin että myös Fijille, jonka kautta purjehduksen piti alunperin edetä. Jo kuukausi sitten Fijin päälle tuli rasti – aika ei riitä kiertää sen kautta. Nyt myös NZ on hylätty, aika ei riitä ehtiä turvallisesti perille. Päällimmäinen tunne on kitkerä pettymys; kaikki turhaan tehty valmistelutyö, turhauttava päivittäinen, viikottainen, kuukausittainen odotus. Joka ikinen päivä piti sähköposti lukea kymmeniä kertoja, jos vaikka vastaus olisi tullut. NZ agentin laskut maksettiin melkein etuajassa, samoin ennakkomaksut telakalle. Kymmeniä viestejä on kulkenut suuntaan ja toiseen, mutta kaikki on ollut turhaa. Suurin kiukku kohdistuu NZ:n viranomaisiin, joiden mitkään lupaukset prosessin etenemisestä ja päätöksistä eivät ole toteutuneet. Niin paljon kuin olen ihaillut ja kehunut Uutta-Seelantia maailman hienoimpana maana ei se tässä ja tänään saa muuta kuin syvän pettymyksen täyttämää harmitusta."

Vaikka Melina olisi saanut luvan saapua Uuteen-Seelantiin, olisi miehistön pitänyt anoa erikseen lupa maahantulolle.

Uuden-Seelannin veneala menetti Melinan ja satojen muiden saapumatta jääneiden pursien dollarit. Sama koskee maan turismia ja taloutta yleisemminkin: veneilijät ovat sekä turisteja että tavallisia kuluttajia, joiden on ostettava ruokaa, juomaa, vaatteita, kenkiä, puhelinkortteja, työkaluja, akkuja ja vaikka mitä. No, me sentään lähetämme joka kuukausi telakalle 270 euroa. Muuta ei voi kuin maksaa Mantan oleskelu suljetussa maassa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Vapauden menettäneet

 Pitkästä aikaa päivitys ja pitkästä aikaa juttu Vene-lehteen! Tarinoita, tuntemuksia ja näkökulmia olisi riittänyt kaksin verroin, vaikka sain koronajutulle kolmen aukeaman verran tilaa. 

Lokakuun Vene-lehdestä voi lukea, miltä tuntuu (ulkona)liikkumiskielto tropiikissa sekä isojen päätösten teko epävarmuuden ilmapiirissä. 

Juttu painottuu Karibialle, missä Ea, Lunni, Sissi, Victoria, Olivia, Tokka-Lotta ja Vahine sattuivat olemaan, kun korona sulki maailman.  

Tahitilla oli kolme suomalaispurtta, Melina, Omaha ja Marja II. Jutussa keskityn s/y Melinan kipparin Ilkka Liukkosen kertomukseen ja pohdintoihin hankalassa tilanteessa. 

Uudessa-Seelannissa hirmumyrskykausi ei uhkaa veneitä, kuten Karibialla tai Tahitilla. Mutta mihinkään ei voi purjehtia. Canacen kippari lensi Suomeen, Panacean perhe aikoo tehdä saman. Nyt maapallon toisella puolella on kolme yksinäistä suomalaispurtta odottamassa perheitään. Jälleennäkemisen ajankohta on tuntemattomassa tulevaisuudessa. Vain Iiriksessä vene ja miehistö ovat edelleen erottamattomat.

perjantai 28. elokuuta 2020

Syklonikausi ei riittävä syy päästä Uuteen-Seelantiin

Uuden-Seelannin rajat pysyvät edelleen tiukasti kiinni vierasveneiltä. Kaksi päivää sitten maan terveysministeriö linjasi, ettei syklonikausi riitä syyksi maahantulolle. Päätös koskee sekä veneitä että miehistöjä.

Lähtötilanne on se, että Uuden-Seelannin rajat ovat suljettu kaikilta muilta paitsi oman maan kansalaisilta ja maan lipun alla purjehtivilta aluksilta. 

Tästä perussäännöstä on säädetty poikkeuksia, kuten aiemmassa postauksessa kertomani vähintään 30 000 euron satsaus veneen huoltoon, mikäli sille on pakottava tarve. 

Toinen poikkeus on humanitäärinen syy, jota OCC yritti saada perusteluksi syklonialueelta saapuvien veneiden maahantulolle.

Elokuun 26. päivä tehdyssä päätöksessä tähdennetään, ettei pelkkä hirmumyrskykaudelta suojautuminen täytä humanitäärisen tai muun pakottavan tarpeen kriteerejä. Poikkeuslupaa on myöskin turha anoa taloudellisen menetyksen nojalla. Lopuksi niputetaan koko matkaveneily: huviveneily ei kuulu humanitääriseen tai pakottavan tarpeen määritelmiin. Ei myöskään turismi (ilmeisesti viitataan miehistön viisumityyppiin). 

Edelleen huvivene ja sen miehistö voi saada poikkeusluvan saapua maahan näillä mainituilla kriteereillä, mutta tilanteen täytyy olla aika poikkeava. "Pakottava tarve" jää edelleen tulkinnanvaraiseksi, virkamiesten päätettäväksi.

Bora-Bora 2017.

Varsinkin Ranskan Polynesiassa matkaveneet ovat odottaneet ja toivoneet erilaista päätöstä. Monen Tyynenmeren ylittäjän matka katkesi koronan vuoksi maalis-huhtikuussa juuri Ranskan Polynesiaan. Päätöksen taustalla saattaa olla se, ettei osa Ranskan Polynesiaa ole syklonialuetta. Tuamotut ja Seurasaarten pääsaari Tahiti ovat, mutta hirmumyrskyt ovat näilläkin alueilla aika harvinaisia. Tosin hirmumyrskykaudet näyttävät nykyään rikkovan totuttuja aika- ja aluerajoja.

Tällä hetkellä 13 venettä on jättänyt erikoislupa-anomuksen, niistä 7 perustuu huoltokriteeriin, 6 pakottava tarve -kriteeriin. Normaalisti Uuteen-Seelantiin saapuu noin 600 venettä syklonikauden ajaksi.

Opua karanteenilaituri lokakuu 2017.


 "For clarity, humanitarian reasons or other compelling needs would be unlikely to include situations relating solely to financial loss, or to vessels travelling primarily for pleasure or convenience such as tourists or ‘wintering over’. People in vessels travelling to New Zealand to ‘winter over’ (e.g. to avoid hurricane/cyclone season in the Pacific) may have other genuine humanitarian reasons or other compelling needs for coming, which would need to be demonstrated in order for these vessels to qualify for an exemption." (NZ Ministry of Health)

torstai 27. elokuuta 2020

Itämerellä on toivoa

Hyvää Itämeripäivää!

"Itämerellä on toivoa, mutta meren hyvää tilaa saa odottaa", sanoi Seppo Knuuttila (SYKE) Ylen Aamussa, ja valaisi aamuni. Itämeren tila ei ole hyvä, mutta määrätietoinen toiminta voi pelastaa ainutlaatuisen meren.

Söderskär 2009.

Kun sanoja toistetaan, niiden merkitys alkaa haalistua. Itämeren valuma-alue. Rehevöityminen. Tärkeistä asioista tulee toistettuna niin tuttuja, että ne sujahtavat ohi. Pitää oikein pysähtyä miettimään, mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Itämereen valuu vettä sitä ympäröivälta maalta. Sitä tarkoittaa valuma-alue. Ja Itämeren tapauksessa valuma-alue on neljä kertaa laajempi kuin itse meri. 

Valuma-alueen vesi tulee pelloilta, metsistä ja taajamista. Vedessä on ravinteita - liikaa ravinteita, mikä aiheuttaa meren rehevöitymisen. Rehevöityneessä meressä viihtyvät eri lajit, esimerkiksi sinilevä, kuin vähemmän rehevöityneessä. 

Koska veden valumista mereen ei voi estää, on keskityttävä poistamaan valumavedestä ravinteita ennen niiden päätymistä mereen. Esimerkiksi entisöimällä kosteikkoja. "Toimiva kosteikko voi pidättää jopa 90 prosenttia veden mukana kulkevasta maa-aineksesta ja siihen sitoutuneista ravinteista", kerrotaan WWF:n sivulla.

Viittaukset:

Baltic Sea Action Goup

John Nurmisen säätiö

WWF Suomi

Itämeripäivä 27.8.


Söderskär kuvattuna Kaunissaaresta 2009.





lauantai 1. elokuuta 2020

Syklonikausi lähestyy - humanitaarinen vetoomus Uudelle-Seelannille

Kolme kuukautta aikaa purjehtia Ranskan Polynesiasta turvaan ennen kuin Tyynenmeren hirmumyrskykausi marraskuussa alkaa. Mutta mihin?

Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, useat järjestöt ovat tehneet kuukausitolkulla töitä sen eteen, että Uusi-Seelanti avaisi rajansa meritse saapuville matkapurjehtijoille.

Tähän mennessä ei ole tapahtunut muuta edistystä kuin se, että Uuden-Seelannin hallitus päätti antaa superjahdeille ja huviveneille mahdollisuuden maahantuloon, mikäli vene teettää NZ Marinen alaisella yrityksellä työtä vähintään 50.000 NZ dollarin eli noin 30.000 euron edestä. (Ensin lupa koski ainoastaan superjahteja, myöhemmin se laajennettiin koskemaan myös alle 25-metrisiä aluksia. Kiitos valppaiden järjestöjen.)

Lupanomus käsitellään tapauskohtaisesti. Hyväksytty lupa koskee ainoastaan alusta, miehistölle on anottava erikseen viisumit (= maahantulo ja sallittu aika viettää maassa).

Päätöksessä on onneksi pari oljenkortta, jotka kaikki kuitenkin riippuvat sanaparista "compelling need" - pakottava tarve.

"A new maritime exception will allow entry to those arriving at the maritime border, where there is a compelling need for the vessel to travel to New Zealand. Compelling needs include vessels to be delivered for refit and repair, responding to emergency and humanitarian situations, crew changes, discharge of catch or resupply."

Nyt matkapurjehtijat vetoavat Uuden-Seelannin hallitukseen nostamalla esiin humanitaarisen tilanteen. Matkaveneiden on päästävä tropiikista turvaan hirmumyrskyiltä.

Juttu aiheesta maan yleisradioyhtiön sivulla. Ja tässä linkissä OCC:n 30.7. päivätty katsaus.

Eikä pidä vähätellä satojen matkaveneiden taloudellista merkitystä Uuden-Seelannin venealalle. Jokainen käyttää jotain palvelua, vähintään marinan ja/tai telakan. Useimmat ostavat ja teettävät paljon. Arvion mukaan tulossa olisi 200-300 venettä, jotka viipyvät noin puoli vuotta. Siinä ajassa ehtii tukea maan taloutta usemmallakin sektorilla. Matkaveneiden tuoma raha on tarkasti tiedossa, sillä useimmat hyödyntävät alv-vapautta (aiheesta tässä postauksessa). Kokonaissumma on merkittävä, muuten erityistä verohelpotusta ei olisi ryhdytty edes miettimään.

Toivotaan, että Uuden-Seelannin hallitus päästää veneet ja purjehtijat maahan, olipa perustelu sitten humanitaarinen tai taloudellinen.

Lisäys 5.8.2020: Tänään lupaavia uutisia niille purjehtijoille, jotka ovat Uudessa-Seelannissa.
RNZ uutisoi, että viisumiin voi saada pidennystä (keväällä viranomaiset pidensivät automaattisesti purjehtijoiden päättymässä olevat viisumit syyskuun 25. saakka) ja tulli myöntää (hakemuksesta) veneille lisäaikaa 1.7.2021 saakka.

Sen sijaan meille lentäen maahan pyrkiville on huonoja uutisia. Karanteeni on tulossa maksulliseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita rajojen avaamista edelleenkään muille kuin oman maan kansalaisille.

Yhdessä kohtalaisen paljon huomiota saaneessa blogikirjoituksessa nostettiin myös meidän tilanteemme esiin, hyvä!




keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Lentoliput tammikuulle - realismia vai pessimismiä?

Tänään meidän piti nousta lentokoneeseen ja matkustaa Uuteen-Seelantiin. Liput oli huhtikuusta siirretty tälle päivälle. Keväällä uutta ajankohtaa valitessa ajattelin, että neljä kuukautta pandemiaa ja suljettuja rajoja riittää. Tai ehkä se oli toiveikkuutta, saihan liput siirtää uudestaan.

No nyt on siirretty. Tammikuulle. Onko tämä sitten realismia vai pessimismiä? Toivottavasti ei kuitenkaan optimismia.

Lippujen siirto noin pitkälle aiheutti sekä pientä harmistusta että helpotusta. On ollut rasittavaa olla ikään kuin lähtökuopissa, mutta täysin epätietoisena pamahtaako starttilaukaus.

Olen tulkinnut jokaista Uuden-Seelannin uutista ja koronakäännettä rajojen avautumisen näkökulmasta. Tarkistanut virallisen rajaviranomaisten sivuston kerran päivässä. Nyt voin asennoitua siihen, että vietämme Suomessa syksyn ja joulun.

En ole lopettanut uutisten lukemista omien "aukeaako-raja"-silmälasieni läpi, ja yksi Hesarin juttu antoi vahvistusta sille, että tuskin ennen tammikuuta.

Jutussa kerrotaan Uudessa-Seelannissa asuvasta Merja Myllylahdesta, joka lähti helmikuussa Suomeen eikä päässyt rajasulun ja lentoliikenteen katkosten vuoksi takaisin kuin vasta heinäkuussa. 

Kiinnostavaa tapauksessa on kuitenkin se, että maailmalta palaaviin Uuden-Seelannin kansalaisiin suhtaudutaan vihamielisesti, aivan kuin jokainen heistä olisi vaarallinen viruslinko. Myllylahti kirjoittaa kokemuksesta blogissaan.

Tämä toi mieleen purjehtijoiden kokemukset Malediiveilla: hurjimmissa huhuissa veneissä oli virusta tuottavat labrat. Ketään ei päästetty maihin kolmeen kuukauteen. Sitten pääsi purjehtimaan muualle, vaikka edelleenkin purjehtijat saatetaan jossain maassa käännyttää satamasta takaisin merelle.

Ihmisten vihamielisyyden ja asenteet voisi jättää omaan arvoonsa, elleivät ne vaikuttaisi päätöksentekoon. Kuten Myllylahti toteaa: "The whole issue of how to treat returning Kiwis seemed to become highly politicised and publicised ahead of the upcoming elections, and we citizens outside the border became pinballs in this political game."   Uudessa-Seelannissa on syyskuussa vaalit.

Toinen meitä koskettava kuuma aihe on karanteeni ja sen kustannukset. Maahan saapuvat joutuvat kahdeksi viikoksi valtion kustantamaan hotellikaranteeniin. On esitetty sen muuttamista maksulliseksi.
Entä turistit? Tuskin valtio maksaa meille edes osaa kahden viikon hotellimajoituksesta aterioineen, vaikka se olisi maahanpääsyn edellytys.

Ulkopuolelta tulija on muuttunut uhaksi, mitä en ole koskaan purjehtijana kokenut. Päinvastoin, mereltä tullut on aina ollut kiinnostava, tervetullut.

Lisäys 5.8.2020: Laki karanteenimaksuista on menossa kolmanteen käsittelyyn:
aikuinen 3100 NZ dollaria, aikuinen samassa huoneessa (eli samaa seuruetta/puoliso) 950, lapsi 475 dollaria. Eli meiltä lähes 4000 NZ dollaria (noin 2250 euroa), mikä vastaa 8,5 kuukauden telakkamaksuja! Tai kahden hengen lentolippuja.



maanantai 20. heinäkuuta 2020

Tornadon jälkeen tulva

Taas meni lauantain aamukahvit väärään kurkkuun, kun avasin tapani mukaan digi-Hesarin jälkeen Radio New Zealandin uutissivut. Whangareissa oli satanut yhdessä yössä parikymmentä senttiä, tarkemmin 220 mm. Tulva oli katkaissut teitä, tuhonnut satoa pelloilla ja saartanut ihmisiä, vellonut kotien kellareissa ja liiketilojen lattioilla jättäen jälkeensä mutavelliä ja roskia.
Kuva: RNZ


Täytyy heti todeta, että telakalla veneet ovat pystyssä, eikä muistakaan tulvavahingoista ole ilmoitettu. Mutta katastrofin ainekset olivat kyllä kasassa: telakka on aivan joen partaalla ja suurin osa telakointialuetta on hiekkamaata, joka voisi rankkasateen tai tulvan pehmittämänä antaa periksi venepukin alla. Toivotaan myös, että Hanskin vuosi sitten asentamat kattoluukut ovat tiiviit.

Kesällä Uudessa-Seelannissa kärsittiin kuivuuden aiheuttamasta vesipulasta, nyt rankkasade sai aikaan hetkellisen puhtaan veden pulan. Viemärit tulvivat Hatea-jokeen, josta otetaan puhdistettava johtovesi, ja vedenpuhdistamojen kapasiteetti oli riittämätön roskaisen likaveden käsittelyyn. Tämän alueen simpukoiden syöminen kannattaa unohtaa pidemmäksi aikaa.

Uutisissa sanottiin, että 220 mm sademäärä saadaan kerran 500 vuodessa. Hm. Mittauksen ovat siis edellisen kerran suorittaneet maorit, sillä valkoinen mies (Abel Tasman porukoineen) saapui Pitkän Valkoisen Pilven maahan vuonna 1642. Mutta jos 500 vuodella viitataan sademäärän todennäköisyyteen, niin valitettavasti näitä on luvassa tiheämmin. Ilmasto on jo muuttunut.

Kuva: RNZ

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Tornado teki tuhoja telakalla

Verkkainen lauantaiaamu muuttui sydänmentykytykseksi, kun heti herättyäni luin puhelimesta kaverin meilin: Norsandiin on iskenyt tornado, onko Manta ok?

Emme todellakaan tienneet, onko Manta ok. Pulssi kiihtyi entisestään, kun näimme faceen laitetut kuvat. Yritin puhelimen pieneltä ruudulta tihrustaa, näkyykö kuvissa Mantaa ja missä kohtaa laajaa telakka-aluetta veneet olivat kaatuneet kuin dominopalikat. Apuun otettiin Hanskin padi ja lopulta tietokoneen ruudulle tallennetut kuvat, joita pystyi tarpeeksi suurentamaan.

Yritin myös etsiä uutisia tornadosta ja niitä löytyikin, mutta ei sanaakaan Norsandin telakasta. Tornadoja oli ollut pohjoissaarella enemmänkin.

Kun pahin paniikki alkoi hellittää, vertailimme tuhokuvia omiin telakkakuviimme ja aloimme hahmottaa missä kohtaa veneitä oli kaatunut.

Tulos oli aika uskomaton: tornado oli riehunut kolmella puolella Mantaa: kummallakin sivulla ja edessä oli kaatuneita veneitä.

Tämä rivi oli vastapäätä hieman kauempana.

Vinosti vastapäätä Mantaa.

Jolla mastossa! Nämä ovat samassa rivissä kuin Manta.

Vasemmalla puolella Mantaa

Manta oli pystyssä. Arvelimme kuitenkin, että tuuli on repinyt kannelta peitteet ja jollan. Mutta viimeiseksi löydetyssä kuvassa näkyy hieman Mantan keulaa ja jollaakin. Varmistuksen saamme vasta huomenna, kun Iiriksen porukka käy katsomassa. Iiris on Norsandin lähellä olevalla telakalla, mutta siellä ainoa merkki tornadosta ja rajuilmasta oli suuri määrä vettä hallin lattialla.

Mantaa vastapäätä. Keula näkyy kuvassa vasemmalla.

Todellinen täsmätuho. Onneksi kukaan ei loukkaantunut Norsandissa, vaikka siellä on paljon ihmisiä, jotka asuvat veneissään. Telakan veneiden kokonaismääräksi arvioisin noin sata (voi olla enemmänkin), joten tuho osui vain murto-osaan. Ajatus siitä, että Manta olisi yksi niistä ja me täällä jumissa.... huh!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Tullilta Mantalle lupa 2021 saakka

Uuden-Seelannin tulli myönsi Mantalle luvan olla maassa vuoden 2021 elokuun loppuun saakka. Oli valtavan helpottavaa saada tuo tärkeä virallinen asiakirja, vaikka olimme arvelleetkin päätöksen olevan myönteinen. Emmehän yksinkertaisesti pääse veneelle purjehtimaan sitä pois maasta. Lupa sallii aluksen pitämisen maassa ilman, että siitä joutuu maksamaan tuontitullia tai ostoksista veroa.
(Selitin tulli- ja verovapausjärjestelmää tämän blogin toisessa päivityksessä maaliskuussa.)

Seuraava anomus lähtee maahantuloviranomaisille syksyllä, ellei Uuden-Seelannin raja sitä ennen avaudu meille. On hieman epäselvää, kuulummeko turisteihin vai voisimmeko olla osa jotain muuta tulijaryhmää.

Rajarajoituksia nimitäin lievennetään asteittain, sallien aina jonkin tietyn ryhmän maahanpääsy. Luulen, että tavisturistit tulevat viimeisenä.

Muutama viikko sitten raja avautui  maan omille ulkomailla asuville kansalaisille, joita on saapunut maahan reilut 4000. Tulijat joutuvat 14 vuorokaudeksi valtion kontrolloimaan ja kustantamaan karanteenihotelliin, joka alkaa olla täynnä. Ja kohta on tuhatkunta lisää tulossa, kertoo RadioNZ.


Näihin lukuihin nähden tähän mennessä viisi tulijoiden tuomaa koronatartuntaa on saanut suhteettoman suuren mediahuomion, mielestäni aika kielteisessä sävyssä. On selvä, että kupla puhkesi kun rajat avattiin.

Oman maan kansalaisten lisäksi maahan pääsevät urheilutapahtumien kuten America's Cupin työntekijät. Ja ne aiemmin mainitut leffojen tekijät.


Myös muualla Tyynenmeren valtioissa on tapahtunut pientä avautumista. Fidzi avaa ovet purjehtijoille (karanteeni ja koronatesti on maksettava itse) ja Ranskan Polynesia aloittaa 15.7.2020 lennot maahan.

Toivotaan, että Uusi-Seelanti ja Australia päästävät purjehtijat maahan ennen syklonikauden alkua. Ja että me pääsemme Mantalle loka-marraskuussa.

Sitä ennen nautimme Suomen suvesta! Tänään on tällä pallonpuoliskolla vuoden pisin päivä, mikä muistuttaa taas kerran siitä, kuinka paljon pidän vuodenajoista. Kylmää ja pimeää seuraa valo ja lämpö!



maanantai 8. kesäkuuta 2020

Uusi-Seelanti on koronavapaa

Uusi-Seelanti siirtyy 9. kesäkuuta neliportaisen rajoitusjärjestelmän matalimmalle eli ykköstasolle ja maa on julistettu vapaaksi COVID19-viruksesta. Viimeisestä todetusta tautitapauksesta on 17 päivää.

Ykköstaso tarkoittaa yhteiskunnan normaalia toimintaa, MUTTA rajat pysyvät edelleen turisteilta kiinni.

Maahan on aiemmin päässyt rajattu joukko ihmisiä (esim. oman maan kansalaiset ja henkilöt, joilla sukulaisuussuhteita maassa sekä koronan kannalta tärkeät ammattilaiset). Nyt rajoituksia lievennetään hieman, kriteerinä lähinnä taloudelliset näkökulmat. Esimerkiksi jo työluvan saaneet, mutta koronan takia ulos jääneet, pääsevät maahan. Näihin kuuluvat Avatar-elokuvan tekijät (jos käyttäisin blogissa emojeita, tähän tulisi hymiö).

Emme kuulu edellä mainittuihin ryhmiin, joten odotamme edelleen.

Uuden-Seelannin koronatiedotus on ollut johdonmukaista ja selkeää, yhtä esimerkillistä kuin pandemiaan reagoiminen ja sen taltuttaminen. Suomea vastaavan väkiluvun maassa oli 1154 tautitapausta, joista 22 menehtyi.

Alkaa näyttää selvältä, että tänä purjehduskautena emme ehdi matkaan. Lähtö kohti Vanuatua ja/tai Uutta-Kaledoniaa oli suunniteltu kesäkuuksi, vielä heinä-elokuukin voisi olla mahdollinen, mutta aika ei riitä kohta kolme vuotta telakalla seisseen veneen saattamiseen lähtökuntoon.

Koronan arvaamattomuuden vuoksi ei huvita hosua, silloin voi huomata olevansa kolkuttelemassa suljettujen satamien portteja tai killumassa kuukausitolkulla ankkurikaranteenissa.

Tullin Mantalle myöntämä aika päättyy elokuun lopussa ja nyt on anottava lisäaikaa.

Kuva: Wenzlaff.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Myrskykausi lähenee, purjehdusjärjestö auttaa

Hirmumyrskykausi alkaa Atlantilla virallisesti viikon kuluttua, Tyynellämerellä viiden kuukauden päästä. Edelleen maiden rajat ovat kiinni ja matkapurjehtijat epätietoisia tulevasta.


Yksittäisen purjehtijan on aika mahdotonta vaikuttaa viranomaisiin, mutta yhteisössä on voimaa. Varsinkin kansainvälinen valtameripurjehtijoiden järjestö, Ocean Cruising Club, on toiminut aktiivisesti. Sillä lienee myös tarvittava auktoriteetti ottaa yhteyttä hallituksiin, diplomaatteihin, merenkulun järjestöihin ja liittohin sekä satamaviranomaisiin.

OCC ei ole toiminut vain jäsenistönsä hyväksi, vaan avasi heti pandemian alkuvaiheessa somekanavansa kaikille. Myös Hanski liittyi Pacific Crossing FB-ryhmään, jossa saa tietoa Uuden-Seelannin tilanteesta.

Mutta ennen kuin kirjotan OCC:sta ja Tyynenmeren tilanteesta lisää, katsaus Karibialle.

Siellä kerättiin tuhannen veneen porukka, joka sai luvan purjehtia Grenadaan, missä hurrikaanin todennäköisyys on pienempi kuin keski-Karibialla. Asialla olivat Grenadan "purjehdusliitto"  Marine and Yachting Association of Grenada sekä viranomaiset. Tuhannen porukkaan kuuluu myös s/y Victoria, joka kertoi päivtyksessään, että eri saarilta tuleville veneille on annettu tietty saapumisaika ja määrätty tarkka ankkurialue.
 "Kaikki paperityöt hoituvat verkossa ja kun pääsemme paikalle meille tehdään koronatesti (pakollinen ja omakustanteinen)."

Purjehdus Karibialta Eurooppaan, jonka s/y Ea valitsi, on yksi vaihtoehto välttää vaarallinen hirmumyrskykausi, mutta se tarkoittaa pitkää ja haastavaa purjehdusta sekä mahdollisesti purjehdussuunnitelman täydellistä muutosta.

Ocean Cruising Club on aktiivinen jokaisella merialueella. Tyynenmeren alueella se on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että sinne tänne jumittuneet veneet saisivat luvan viettää syklonikauden (sykloni=hirmumyrsky Tyynellä) joko Australiassa tai Uudessa-Seelannissa. Jotta pitkä purjehdus esimerkiksi Ranskan Polynesiasta olisi turvallinen, on Fidzin ja Tongan viranomaisilta yritetty saada lupaa pysähtyä joissakin satamissa tarvittaessa. Mistään normaalista kuukausia kestävästä cruisailusta saarelta toiselle ei siis ole kyse, ja tuskin lupaa sellaiseen edes saisi.

Jimmy Cornellin aikoinaan tekemien laskelmien mukaan Tyynellämerellä liikkuu noin 2000 matkavenettä kaudessa. OCC:n kyselyyn perustuvan arvion mukaan noin 500 venettä olisi halukas purjehtimaan Tyynen yli Australiaan tai Uuteen-Seelantiin. Vähän vaikea arvioida, miten luvut suhteutuvat toisiinsa, missä loput 1500? Osa tietysti on jo ylityksen tehnyt ja jumittunut siellä paikoilleen. Galápagokselle jääneet ovat saaneet luvan purjehtia Ecuadorin Bahia de Caraqueziin.

Lopullisia vastauksia ei vielä ole, mutta toiveikas voi olla. Uuden-Seelannin kohdalla kirje on lähtenyt niille ministereille, jotka vastaavat maahantulosta, bioturvallisuudesta, terveydestä, tullista, urheilusta, vapaa-ajasta ja turismista. Työtä OCC:n jäsenet tekevät ilman palkkaa. Nostan hattua.

Uusi-Seelanti, Pohjoissaari.

OCC:n ponnistelujen tuokset on koottu Noonsite-sivulle.

Ocean Cruising Clubilla on 3000 jäsentä 61 eri maasta. Täysjäsenen vaatimuksena on vähintään tuhannen merimailin valtameripurjehdus ilman pysähdyksiä aluksessa, jonka pituus on alle 70 jalkaa (21,3 m).

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Meren perintö

Luonto ja lukeminen ovat nousseet koronakevään suosikeiksi. Eikä ihme, kumpikin puhdistaa mieltä ja antaa voimia. Nyt kun asumme metsän keskellä, on kevään edistymistä (lumisateineen) ollut mahdollista seurata intensiivisesti. Lintujen pihabongaus onnistuu jopa ikkunan takaa ja lintujen äänet kuuluvat sisälle saakka. Joko ovat äänekkäitä tai meillä on hatara talo.

Viimeksi lukemani kirjatkin käsittelevät luontoa, sitä mistä ihminen on tullut ja mihin ehkä menossa.


Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti johdatti Rachel Carsonin tekstien pariin. Carson (1907-1965) oli amerikkalainen biologi ja ympäristövaikuttaja. Carsonin tunnetuin teos Äänetön kevät (1962, suom. 1963) oli myyntimenestys ja vauhditti ympäristöliikkeen syntyä. Kirja käsittelee ympäristömyrkkyjen vaikutusta ravintoketjuun: maastoon kylvetty myrkky kulkeutuu lintuihin ja tappaa ne. Teoksen nostaman huomion ansiosta DDT kiellettiin mm. USA:ssa ja Suomessa vuonna 1972.

Vaikka koronakevääni Suomessa on täynnä linnunlaulua, on Carsonin kirja edelleen ajankohtainen. DDT:n paikalle voi vaihtaa sanan glyfosaatti.

En kuitenkaan lukenut Äänetöntä kevättä, vaan Carsonin 1951 ilmestyneen teoksen Meren ihmeet (The Sea Around Us), joka lumosi runollisuudellaan. Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti!



Ankeriaan ja Carsonin jälkeen aloin lukea Riitta Kylänpään kirjoittamaa elämäkertaa Pentti Linkolasta. Se on Hesarin lukupiirikirja ja tässä e-muodossa 1200-sivuinen järkäle (olen sivulla 960). Teos palkittiin tietokirjallisuuden Finladialla vuonna 2017. Eikä suotta. Sen kummempien luonnehdintojen sijaan totean ainoastaan, että kannattaa ehdottomasti lukea.


Carsonin Äänetön kevät järkytti Linkolaa, kuten kaikki luonnon tuhoaminen. Hakkuut, soiden kuivaus, rantapusikoiden raivaus veivät hänet niin syvään masennukseen, että apua piti hakea sairaalasta useamman kerran. Linkolan mielestä ihminen oli vain yksi laji muiden joukossa, mikä ei oikeuta luonnon hyväksikäyttöön ja tuhoamiseen.

Samantapainen ajatus löytyy Rachel Carsonilta: kaikki elämä syntyi meressä, ja nyt nyt yksi elämän muoto, yksi laji, uhkaa tuhota meren.

"It is a curious situation that the sea, from which life first arose, should now be threatened by the activities of one form of that life. But the sea, though changed in a sinister way, will continue to exist; the thread is rather to life itself." (The Sea Around Us 1951.)

Eniten minua viehätti Carsonin ajatus lajit yhdistävästä alkukodista, meren perinnöstä.

"Vedestä maalle elämään siirtyneiden eläinten ruumiissa säilyi osa merta, perintö, jonka ne välittivät lapsilleen ja joka vielä nykyäänkin liittää jokaisen maaeläimen alkukotiinsa, muinaismereen. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat, lämminveriset linnut ja nisäkkäät – me kaikki kannamme suonissamme suolaista virtaa, jossa on natriumia, kaliumia ja kalsiumia lähes samassa suhteessa kuin merivedessä." (Meren ihmeet 1953, suom. Hilkka ja Jussi Koskiluoma.)



Saisiko yhteinen meren perintö meidät kunnioittamaan muita lajeja, sukulaisiamme? Elämään kestävästi ja luonnon monimuotoisuus säilyttäen?

On vielä mainittava yksi kirja, josta löytyy Carsonin ajatus John F. Kennedyn muotoilemana:

"Ihmisen veren, hien ja kyyneleiden suolapitoisuus on suurin piirtein sama kuin valtameren veden suolapitoisuus. Se muistuttaa meitä siitä, mistä olemme kotoisin, ja selittää kaipuumme takaisin merelle."

Lainaus on Ari Pusan ja Tapio Lehtisen Yksin seitsemällä merellä -teoksesta. Se kokoaa mukavasti yhteen GGR-purjehduksen vaihteet taustoineen ja valittu lainaus kertoo paljon Lehtisen persoonasta. Kaipuu merelle kumpuaa syvältä.

"Eventually man, too, found his way back t the sea. Standing on its shores, he must have looked out upon it with wonder and curiosity, compounded with an uncounscious recognition of his lineage. --- He built boats to venture out on its surface." (Rachel Carson)



Hauska huomata, että näinkin erilaisista teoksista löytyi yhteinen nimittäjä, runollinen biologi Rachel.

Rachel Carson: The Sea Around Us 1951, toinen painos 1960.
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020.
Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.
Pentti Linkola: Luonnonystävän elämäkerta 1988.
Ari Pusa ja Tapio Lehtinen. Yksin seitsemällä merellä. Docendo 2020.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Suomalaispurret otsikoissa

Kaksi suomalaista matkavenettä on päässyt arvostettujen brittilehtien sivuille. Kummankin tarina on ehdottomasti kertomisen arvoinen, mutta kiinnostava tarina ei välttämättä johda julkaisemiseen, varsinkaan printtimediassa. Siksi käytän sanaa "päässyt", myönteisessä mielessä.

Toukokuun Yachting World julkaisi peräti viiden aukeman jutun Juho Karhusta ja s/y Sylviasta. Pääosassa ovat Juhon ja hänen kavereidensa upeat kuvat. David Bughin tekstiä rasittaa tuote-esittely, vaikka sen voi toisaalta nähdä hyvänä asiana: harva harrastajapurjehtija saa nykyään sponsoritukea, ja kun saa, on syytäkin tuoda heidät esiin. Juttu paljastaa Juhon tulevaisuuden suunnitelmia, jotka toivottavasti toteutuvat sitten, kun taas merillä pääsee liikkumaan.

Yachting World May 2020.

Practical Boat Owner kertoi kesäkuun (!) numerossa Jarmo ja Teija Lohikarin s/y Ean peräsinhaverista Atlantilla. Avauskuva on dramaattinen piirros vedenalaisine näkyineen ja havainnollistaa hyvin sukeltajan (Jarmon) ja veneen mittasuhteet. Toimittaja Ali Woodin tekstin alku on selkeä ja mukaansa tempaava (pidin varsinkin uimahousu-kohdasta). En ole lukenut juttua pidemmälle, sillä se ei ole vielä ilmestynyt käyttämässäni pressreaderissa, mutta alku lupaa hyvää.


Practical Boat Owner June 2020.

Niin erilaisia kuin ovatkin, kertovat kummankin artikkelin tarinat rohkeudesta, sinnikkyydestä ja oman unelman toteuttamisesta. Usein mahdottomalta tuntuvaankin löytyy ratkaisu, olipa se sitten peräsimen korjaaminen keskellä valtamerta tai tähtiä hipova haave. Hyvä te!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Matkapurjehtijat jumissa pandemian vuoksi

Valtaosa maailman purjehdusreittien varrella olevista maista on joko sulkenut satamansa tai vaatii matkapurjehtijoilta 14 vuorokauden ankkurikaranteenin. Tätä viestiä on tullut tutuilta purjehtijoilta, ja siitä kirjoittaa myös Noonsite, joka listaa ja päivittää tilannetta eri maissa.

Pysy siellä missä olet, on yleinen neuvo. Suunniteltu satamapaikka voi sulkeutua merimatkan aikana.

Aika kovistakin otteista on kuulunut huhuja. Veneitä olisi jopa käännytetty takaisin merelle. Vaikka kansainvälisen sopimuksen mukaan merihädässä olevaa on autettava, voivat valtiot kuitenkin kieltää saapumasta satamaan. Rajat voidaan sulkea myös mereltä tulevilta.

Mutta toisinkin on toimittu. Monessa maassa viranomaiset ovat automaattisesti jatkaneet purjehtijoiden oleskelulupia ja viisumeita. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa syyskuun loppuun saakka.

Odottamisen ongelma on aikataulu. Kesäkuussa alkaa hirmumyrskykausi Atlantilla ja Tyynenmeren pohjoisella puolella (Meksiko, Aasia). Tyynenmeren eteläisellä puolella, missä meidän pitäisi nyt olla, purjehduskausi on vasta alkamassa ja se jatkuu marras-joulukuuhun saakka.



Karibialla on useampikin suomalaisvene. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat turvallisesti satamassa – joko marinassa tai poijussa – eikä veneitä olla ajamassa pois maasta. Lock down, ulkonaliikkumiskielto, rajoittaa asiointia ja kieltää vesiaktiviteetit kuten uimisen. Maailmanympäripurjehduksen Martiniquelle päättänyt s/y Sissi sai onneksi asiakkaansa lennolle kotiin.

St. Martinilla olevan s/y Victorian päivitys kertoo ulkonaliikkumiskiellosta. Maihin saa mennä vain yksi henkilö enintään tunniksi. "Se on hieman haastavaa, kun asiallinen kauppa on vähän reilun kilometrin päässä kumivenelaiturista, mutta toistaiseksi ei ole tullut sakkoja."

Tyynenmeren saaret (mm. Samoa, Fidzi, Tonga, Vanuatu) ovat sulkeneet rajansa. Sama koskee Ranskan Polynesiaa, joka kuitenkin ottaa merimatkalta tulleita veneitä vastaan Papeetessa Tahitilla ja Marquesassaarten Nukuhivan Taiohaen lahdella. Kumpikin paikka on ääriään myöten täynnä, Taiohaessa on satakunta matkavenettä.
 

Purjehdus Panama-Tahiti (noin 5800 mpk) tai Galápagos-Tahiti (noin 4000 mpk) on karanteeni jo itsessään, joten mereltä tulijat eivät joudu kahden viikon eristykseen. Tahitilla on kuitenkin karanteeniolosuhteet: vain yksi veneestä saa mennä toimittamaan välttämättömät asiat.

Tahitilla on ainakin kolme suomalaisvenettä, joista Omaha on ollut maassa jo pidempään. Kuukausi sitten Galápagokselta lähteneet Marja II ja Melina joutuivat purjehtimaan tuhat mailia ekstraa suunnitellun kolmentuhannen päälle.

Hollantilaiset ystävämme saapuivat Malediiveille 15. maaliskuuta ja ovat edelleen ankkurikaranteenissa. Maihin ei pääse; ruokaa, tarvikkeita ja vettä toimitetaan paikallisen agentin toimesta. Samalla mitataan kuume. Ankkurialueella on noin 20 matkavenettä.
Voi vain kuvitella olosuhteita veneen ahtaudessa vailla ilmastointia. Silti purjehtijat ovat helpottuneita saatuaan viranomaisilta kolmen kuukauden oleskeluluvan. Huonompi vaihtoehto olisi lähteä Intian valtamerelle kolkuttelemaan  suljettujen satamien portteja.

Sain postia myös Australiasta. Matkaveneet eivät saa ylitää osavaltojen rajoja, mikä pysäytti ystäviemme purjehduksen Tasmaniaan. Se on heille sopiva ja mieluinen paikka, mutta talvi on tulossa eikä pienessä veneessä ole eristystä tai lämmitintä. Australia sulki luonnonpuistot eikä patikoimaan pääse, mikä oli tällä hetkellä ikävintä.

Uudessa-Seelannissa on ulkonaliikkumiskielto, mikä pitää purjehtijat veneissään. Paitsi jos vene on telakalla ja itse asuu väliaikaisesti muualla, kuten kävi s/y Iiriksen pariskunnalle. Veneen kunnostus jäi tauolle. Norsandin telakka, missä Manta odottaa, on seisahtunut eikä veneitä lasketa veteen.



Näin matkapurjehtijat maailmalla osallistuvat meidän maissa olevien tavoin pandemian taltuttamiseen. On pysyttävä siellä missä on. Kuin lasten tuolileikissä: saa liikkua niin kauan kuin musiikki soi. Kun musiikki katkeaa, on jäätävä paikoilleen.

Tilanteen voi kääntää positiiviseksi, kuten Ranskan Guadeloupella olevan s/y Ean perhe: "Meidän on erittäin hyvä olla täällä, kunhan vain saamme olla. Nyt nautitaan tästä ajasta. Reissuun lähtiessämme toivottiinkin, että olisi aikaa lukea, pelailla, viettää aikaa perheenä ja nyt sitä on."

Kärsivällisyyttä! Yhtenä päivänä musiikki jatkuu.