maanantai 25. toukokuuta 2020

Myrskykausi lähenee, purjehdusjärjestö auttaa

Hirmumyrskykausi alkaa Atlantilla virallisesti viikon kuluttua, Tyynellämerellä viiden kuukauden päästä. Edelleen maiden rajat ovat kiinni ja matkapurjehtijat epätietoisia tulevasta.


Yksittäisen purjehtijan on aika mahdotonta vaikuttaa viranomaisiin, mutta yhteisössä on voimaa. Varsinkin kansainvälinen valtameripurjehtijoiden järjestö, Ocean Cruising Club, on toiminut aktiivisesti. Sillä lienee myös tarvittava auktoriteetti ottaa yhteyttä hallituksiin, diplomaatteihin, merenkulun järjestöihin ja liittohin sekä satamaviranomaisiin.

OCC ei ole toiminut vain jäsenistönsä hyväksi, vaan avasi heti pandemian alkuvaiheessa somekanavansa kaikille. Myös Hanski liittyi Pacific Crossing FB-ryhmään, jossa saa tietoa Uuden-Seelannin tilanteesta.

Mutta ennen kuin kirjotan OCC:sta ja Tyynenmeren tilanteesta lisää, katsaus Karibialle.

Siellä kerättiin tuhannen veneen porukka, joka sai luvan purjehtia Grenadaan, missä hurrikaanin todennäköisyys on pienempi kuin keski-Karibialla. Asialla olivat Grenadan "purjehdusliitto"  Marine and Yachting Association of Grenada sekä viranomaiset. Tuhannen porukkaan kuuluu myös s/y Victoria, joka kertoi päivtyksessään, että eri saarilta tuleville veneille on annettu tietty saapumisaika ja määrätty tarkka ankkurialue.
 "Kaikki paperityöt hoituvat verkossa ja kun pääsemme paikalle meille tehdään koronatesti (pakollinen ja omakustanteinen)."

Purjehdus Karibialta Eurooppaan, jonka s/y Ea valitsi, on yksi vaihtoehto välttää vaarallinen hirmumyrskykausi, mutta se tarkoittaa pitkää ja haastavaa purjehdusta sekä mahdollisesti purjehdussuunnitelman täydellistä muutosta.

Ocean Cruising Club on aktiivinen jokaisella merialueella. Tyynenmeren alueella se on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että sinne tänne jumittuneet veneet saisivat luvan viettää syklonikauden (sykloni=hirmumyrsky Tyynellä) joko Australiassa tai Uudessa-Seelannissa. Jotta pitkä purjehdus esimerkiksi Ranskan Polynesiasta olisi turvallinen, on Fidzin ja Tongan viranomaisilta yritetty saada lupaa pysähtyä joissakin satamissa tarvittaessa. Mistään normaalista kuukausia kestävästä cruisailusta saarelta toiselle ei siis ole kyse, ja tuskin lupaa sellaiseen edes saisi.

Jimmy Cornellin aikoinaan tekemien laskelmien mukaan Tyynellämerellä liikkuu noin 2000 matkavenettä kaudessa. OCC:n kyselyyn perustuvan arvion mukaan noin 500 venettä olisi halukas purjehtimaan Tyynen yli Australiaan tai Uuteen-Seelantiin. Vähän vaikea arvioida, miten luvut suhteutuvat toisiinsa, missä loput 1500? Osa tietysti on jo ylityksen tehnyt ja jumittunut siellä paikoilleen. Galápagokselle jääneet ovat saaneet luvan purjehtia Ecuadorin Bahia de Caraqueziin.

Lopullisia vastauksia ei vielä ole, mutta toiveikas voi olla. Uuden-Seelannin kohdalla kirje on lähtenyt niille ministereille, jotka vastaavat maahantulosta, bioturvallisuudesta, terveydestä, tullista, urheilusta, vapaa-ajasta ja turismista. Työtä OCC:n jäsenet tekevät ilman palkkaa. Nostan hattua.

Uusi-Seelanti, Pohjoissaari.

OCC:n ponnistelujen tuokset on koottu Noonsite-sivulle.

Ocean Cruising Clubilla on 3000 jäsentä 61 eri maasta. Täysjäsenen vaatimuksena on vähintään tuhannen merimailin valtameripurjehdus ilman pysähdyksiä aluksessa, jonka pituus on alle 70 jalkaa (21,3 m).

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Meren perintö

Luonto ja lukeminen ovat nousseet koronakevään suosikeiksi. Eikä ihme, kumpikin puhdistaa mieltä ja antaa voimia. Nyt kun asumme metsän keskellä, on kevään edistymistä (lumisateineen) ollut mahdollista seurata intensiivisesti. Lintujen pihabongaus onnistuu jopa ikkunan takaa ja lintujen äänet kuuluvat sisälle saakka. Joko ovat äänekkäitä tai meillä on hatara talo.

Viimeksi lukemani kirjatkin käsittelevät luontoa, sitä mistä ihminen on tullut ja mihin ehkä menossa.


Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti johdatti Rachel Carsonin tekstien pariin. Carson (1907-1965) oli amerikkalainen biologi ja ympäristövaikuttaja. Carsonin tunnetuin teos Äänetön kevät (1962, suom. 1963) oli myyntimenestys ja vauhditti ympäristöliikkeen syntyä. Kirja käsittelee ympäristömyrkkyjen vaikutusta ravintoketjuun: maastoon kylvetty myrkky kulkeutuu lintuihin ja tappaa ne. Teoksen nostaman huomion ansiosta DDT kiellettiin mm. USA:ssa ja Suomessa vuonna 1972.

Vaikka koronakevääni Suomessa on täynnä linnunlaulua, on Carsonin kirja edelleen ajankohtainen. DDT:n paikalle voi vaihtaa sanan glyfosaatti.

En kuitenkaan lukenut Äänetöntä kevättä, vaan Carsonin 1951 ilmestyneen teoksen Meren ihmeet (The Sea Around Us), joka lumosi runollisuudellaan. Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti!



Ankeriaan ja Carsonin jälkeen aloin lukea Riitta Kylänpään kirjoittamaa elämäkertaa Pentti Linkolasta. Se on Hesarin lukupiirikirja ja tässä e-muodossa 1200-sivuinen järkäle (olen sivulla 960). Teos palkittiin tietokirjallisuuden Finladialla vuonna 2017. Eikä suotta. Sen kummempien luonnehdintojen sijaan totean ainoastaan, että kannattaa ehdottomasti lukea.


Carsonin Äänetön kevät järkytti Linkolaa, kuten kaikki luonnon tuhoaminen. Hakkuut, soiden kuivaus, rantapusikoiden raivaus veivät hänet niin syvään masennukseen, että apua piti hakea sairaalasta useamman kerran. Linkolan mielestä ihminen oli vain yksi laji muiden joukossa, mikä ei oikeuta luonnon hyväksikäyttöön ja tuhoamiseen.

Samantapainen ajatus löytyy Rachel Carsonilta: kaikki elämä syntyi meressä, ja nyt nyt yksi elämän muoto, yksi laji, uhkaa tuhota meren.

"It is a curious situation that the sea, from which life first arose, should now be threatened by the activities of one form of that life. But the sea, though changed in a sinister way, will continue to exist; the thread is rather to life itself." (The Sea Around Us 1951.)

Eniten minua viehätti Carsonin ajatus lajit yhdistävästä alkukodista, meren perinnöstä.

"Vedestä maalle elämään siirtyneiden eläinten ruumiissa säilyi osa merta, perintö, jonka ne välittivät lapsilleen ja joka vielä nykyäänkin liittää jokaisen maaeläimen alkukotiinsa, muinaismereen. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat, lämminveriset linnut ja nisäkkäät – me kaikki kannamme suonissamme suolaista virtaa, jossa on natriumia, kaliumia ja kalsiumia lähes samassa suhteessa kuin merivedessä." (Meren ihmeet 1953, suom. Hilkka ja Jussi Koskiluoma.)



Saisiko yhteinen meren perintö meidät kunnioittamaan muita lajeja, sukulaisiamme? Elämään kestävästi ja luonnon monimuotoisuus säilyttäen?

On vielä mainittava yksi kirja, josta löytyy Carsonin ajatus John F. Kennedyn muotoilemana:

"Ihmisen veren, hien ja kyyneleiden suolapitoisuus on suurin piirtein sama kuin valtameren veden suolapitoisuus. Se muistuttaa meitä siitä, mistä olemme kotoisin, ja selittää kaipuumme takaisin merelle."

Lainaus on Ari Pusan ja Tapio Lehtisen Yksin seitsemällä merellä -teoksesta. Se kokoaa mukavasti yhteen GGR-purjehduksen vaihteet taustoineen ja valittu lainaus kertoo paljon Lehtisen persoonasta. Kaipuu merelle kumpuaa syvältä.

"Eventually man, too, found his way back t the sea. Standing on its shores, he must have looked out upon it with wonder and curiosity, compounded with an uncounscious recognition of his lineage. --- He built boats to venture out on its surface." (Rachel Carson)



Hauska huomata, että näinkin erilaisista teoksista löytyi yhteinen nimittäjä, runollinen biologi Rachel.

Rachel Carson: The Sea Around Us 1951, toinen painos 1960.
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020.
Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.
Pentti Linkola: Luonnonystävän elämäkerta 1988.
Ari Pusa ja Tapio Lehtinen. Yksin seitsemällä merellä. Docendo 2020.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Suomalaispurret otsikoissa

Kaksi suomalaista matkavenettä on päässyt arvostettujen brittilehtien sivuille. Kummankin tarina on ehdottomasti kertomisen arvoinen, mutta kiinnostava tarina ei välttämättä johda julkaisemiseen, varsinkaan printtimediassa. Siksi käytän sanaa "päässyt", myönteisessä mielessä.

Toukokuun Yachting World julkaisi peräti viiden aukeman jutun Juho Karhusta ja s/y Sylviasta. Pääosassa ovat Juhon ja hänen kavereidensa upeat kuvat. David Bughin tekstiä rasittaa tuote-esittely, vaikka sen voi toisaalta nähdä hyvänä asiana: harva harrastajapurjehtija saa nykyään sponsoritukea, ja kun saa, on syytäkin tuoda heidät esiin. Juttu paljastaa Juhon tulevaisuuden suunnitelmia, jotka toivottavasti toteutuvat sitten, kun taas merillä pääsee liikkumaan.

Yachting World May 2020.

Practical Boat Owner kertoi kesäkuun (!) numerossa Jarmo ja Teija Lohikarin s/y Ean peräsinhaverista Atlantilla. Avauskuva on dramaattinen piirros vedenalaisine näkyineen ja havainnollistaa hyvin sukeltajan (Jarmon) ja veneen mittasuhteet. Toimittaja Ali Woodin tekstin alku on selkeä ja mukaansa tempaava (pidin varsinkin uimahousu-kohdasta). En ole lukenut juttua pidemmälle, sillä se ei ole vielä ilmestynyt käyttämässäni pressreaderissa, mutta alku lupaa hyvää.


Practical Boat Owner June 2020.

Niin erilaisia kuin ovatkin, kertovat kummankin artikkelin tarinat rohkeudesta, sinnikkyydestä ja oman unelman toteuttamisesta. Usein mahdottomalta tuntuvaankin löytyy ratkaisu, olipa se sitten peräsimen korjaaminen keskellä valtamerta tai tähtiä hipova haave. Hyvä te!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Matkapurjehtijat jumissa pandemian vuoksi

Valtaosa maailman purjehdusreittien varrella olevista maista on joko sulkenut satamansa tai vaatii matkapurjehtijoilta 14 vuorokauden ankkurikaranteenin. Tätä viestiä on tullut tutuilta purjehtijoilta, ja siitä kirjoittaa myös Noonsite, joka listaa ja päivittää tilannetta eri maissa.

Pysy siellä missä olet, on yleinen neuvo. Suunniteltu satamapaikka voi sulkeutua merimatkan aikana.

Aika kovistakin otteista on kuulunut huhuja. Veneitä olisi jopa käännytetty takaisin merelle. Vaikka kansainvälisen sopimuksen mukaan merihädässä olevaa on autettava, voivat valtiot kuitenkin kieltää saapumasta satamaan. Rajat voidaan sulkea myös mereltä tulevilta.

Mutta toisinkin on toimittu. Monessa maassa viranomaiset ovat automaattisesti jatkaneet purjehtijoiden oleskelulupia ja viisumeita. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa syyskuun loppuun saakka.

Odottamisen ongelma on aikataulu. Kesäkuussa alkaa hirmumyrskykausi Atlantilla ja Tyynenmeren pohjoisella puolella (Meksiko, Aasia). Tyynenmeren eteläisellä puolella, missä meidän pitäisi nyt olla, purjehduskausi on vasta alkamassa ja se jatkuu marras-joulukuuhun saakka.



Karibialla on useampikin suomalaisvene. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat turvallisesti satamassa – joko marinassa tai poijussa – eikä veneitä olla ajamassa pois maasta. Lock down, ulkonaliikkumiskielto, rajoittaa asiointia ja kieltää vesiaktiviteetit kuten uimisen. Maailmanympäripurjehduksen Martiniquelle päättänyt s/y Sissi sai onneksi asiakkaansa lennolle kotiin.

St. Martinilla olevan s/y Victorian päivitys kertoo ulkonaliikkumiskiellosta. Maihin saa mennä vain yksi henkilö enintään tunniksi. "Se on hieman haastavaa, kun asiallinen kauppa on vähän reilun kilometrin päässä kumivenelaiturista, mutta toistaiseksi ei ole tullut sakkoja."

Tyynenmeren saaret (mm. Samoa, Fidzi, Tonga, Vanuatu) ovat sulkeneet rajansa. Sama koskee Ranskan Polynesiaa, joka kuitenkin ottaa merimatkalta tulleita veneitä vastaan Papeetessa Tahitilla ja Marquesassaarten Nukuhivan Taiohaen lahdella. Kumpikin paikka on ääriään myöten täynnä, Taiohaessa on satakunta matkavenettä.
 

Purjehdus Panama-Tahiti (noin 5800 mpk) tai Galápagos-Tahiti (noin 4000 mpk) on karanteeni jo itsessään, joten mereltä tulijat eivät joudu kahden viikon eristykseen. Tahitilla on kuitenkin karanteeniolosuhteet: vain yksi veneestä saa mennä toimittamaan välttämättömät asiat.

Tahitilla on ainakin kolme suomalaisvenettä, joista Omaha on ollut maassa jo pidempään. Kuukausi sitten Galápagokselta lähteneet Marja II ja Melina joutuivat purjehtimaan tuhat mailia ekstraa suunnitellun kolmentuhannen päälle.

Hollantilaiset ystävämme saapuivat Malediiveille 15. maaliskuuta ja ovat edelleen ankkurikaranteenissa. Maihin ei pääse; ruokaa, tarvikkeita ja vettä toimitetaan paikallisen agentin toimesta. Samalla mitataan kuume. Ankkurialueella on noin 20 matkavenettä.
Voi vain kuvitella olosuhteita veneen ahtaudessa vailla ilmastointia. Silti purjehtijat ovat helpottuneita saatuaan viranomaisilta kolmen kuukauden oleskeluluvan. Huonompi vaihtoehto olisi lähteä Intian valtamerelle kolkuttelemaan  suljettujen satamien portteja.

Sain postia myös Australiasta. Matkaveneet eivät saa ylitää osavaltojen rajoja, mikä pysäytti ystäviemme purjehduksen Tasmaniaan. Se on heille sopiva ja mieluinen paikka, mutta talvi on tulossa eikä pienessä veneessä ole eristystä tai lämmitintä. Australia sulki luonnonpuistot eikä patikoimaan pääse, mikä oli tällä hetkellä ikävintä.

Uudessa-Seelannissa on ulkonaliikkumiskielto, mikä pitää purjehtijat veneissään. Paitsi jos vene on telakalla ja itse asuu väliaikaisesti muualla, kuten kävi s/y Iiriksen pariskunnalle. Veneen kunnostus jäi tauolle. Norsandin telakka, missä Manta odottaa, on seisahtunut eikä veneitä lasketa veteen.



Näin matkapurjehtijat maailmalla osallistuvat meidän maissa olevien tavoin pandemian taltuttamiseen. On pysyttävä siellä missä on. Kuin lasten tuolileikissä: saa liikkua niin kauan kuin musiikki soi. Kun musiikki katkeaa, on jäätävä paikoilleen.

Tilanteen voi kääntää positiiviseksi, kuten Ranskan Guadeloupella olevan s/y Ean perhe: "Meidän on erittäin hyvä olla täällä, kunhan vain saamme olla. Nyt nautitaan tästä ajasta. Reissuun lähtiessämme toivottiinkin, että olisi aikaa lukea, pelailla, viettää aikaa perheenä ja nyt sitä on."

Kärsivällisyyttä! Yhtenä päivänä musiikki jatkuu.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Outoa olla lähellä etänä

Koronakaranteenissa on yhtäläisyyksiä vene-elämän kanssa. Reilu ruokavarasto, etäyhteydet kavereihin ja sukulaisiin, 24/7 puolison kanssa pienessä tilassa.


Vaikka matkapurjehtijalla on käytännön kokemusta, enempää eivät eristäytymisen syyt voisi erota toisistaan. Purjehduksen ajatellaan symboloivan vapautta, ja onhan maailma auki niin pitkälle kuin merta riittää. Pohdittavana on vain mihin haluaisi mennä, kuinka pitkäksi aikaa jäädä. Vene-elämässä ongelmat täytyy itse ratkaista, pelot ovat ohimeneviä ja konkreettisia.


Pandemian pakkoeristyksessä olemme siis samalla viivalla maakrapujen kanssa. Harkitusta purkkimuonavarastosta tai skypetilistä ei ole apua, kun uutiset alkavat ahdistaa eikä tulevasta tiedä.

Maailmalla sähköpostit ja skypepuhelut ovat henkireikä, ainoa yhteys ystäviin ja sukulaisiin. Nyt tuntuu hölmöltä olla lähellä pitämässä etäyhteyksiä. No eipä ole aikaeroa, katkeilevia skypepuheluita tai kalliita verkkomaksuja. Voi puhua rauhassa, lähettää kuvia ja videoita sekä pikaviestiä pitkiä ketjuja. Vielä kun voisi etähalata karanteenissa olevaa äitiä.

Kuvat: Fair Isle, Shetlanti 2013.













perjantai 20. maaliskuuta 2020

Lähtö siirtyi - mitä siitä voi seurata?

Vielä pari viikkoa sitten ajattelimme aikaistaa lähtöä Uuteen-Seelantiin, että varmasti pääsemme veneelle. Onneksi emme ehtineet tehdä sitä. Nyt on paras olla Suomessa, läheisten lähellä vaikka vaan etäyhteyksien kautta. Emme enää edes pääsisi Uuteen-Seelantiin, sillä maa sulki eilen rajansa. Todettuja tartuntoja on tällä hetkellä noin 30.

Ehdimme vatvoa lähtöä, aikaistamista, viivästymisen seurauksia ja kaikkea muutakin sen verran, että rajojen sulkeutuminen ja matkustuskielto tuntuvat oikeastaan helpottavilta. Ei tarvitse itse pohtia, kun muut päättivät puolestamme. Viivytys kuitenkin aiheuttaa uutta huolenaihetta - tosin se koskee vain maallista mammonaa.

Manta pitäisi saada Uudesta-Seelannista ulos elokuun loppuun mennessä, muuten vene katsotaan maahantuoduksi. Se tarkoittaa arvonlisäveron maksamista ei vain veneestä (jonka arvon tulli määrää), vaan myös jokaisesta arvonlisävapaasta tuotteesta ja palvelusta, jonka olemme veneeseen ostaneet. Satamamaksut, telakointimaksut, hiekkapuhallus ja maalaus, rikivaijerit, bimini, kattoluukut, elektroninen plotterikartta... en edes muista, mitä kaikkea olemme kahden ja puolen vuoden ajan teettäneet ja hankkineet.
Mutta tulli tietää. Kaikki verovapaat ostokset ovat kirjautuneet tullin tietokonejärjestelmään.

Uusi-Seelanti tukee venealaa myöntämällä ulkomaisille veneenomistajille vapautuksen 15 prosentin arvonlisäverosta. Vaikka ostosten täytyy liittyä veneen huoltoon ja kunnostukseen, on sen saanut myös rautakaupasta painepesuria tai muurahaismyrkkyä ostettaessa.
Kaupassa asia hoituu sutjakasti: meillä on tullin lupapaperi Mantan alv-numeroineen. Kauppias joko kopioi lapun tai syöttää numeron omiin tiedostoihinsa.

Koska olemme jo kerran saaneet tullilta veneelle lisäaikaa normaalin kahden vuoden jatkoksi, päätöksen mukaan aikaa ei toistamiseen pidennetä. Ellei sitten koronapandemia olisi pätevä syy. Onhan meillä esittää huhtikuulle ostetut lentoliput. Tämä jää nähtäväksi. Samantapaisessa tilanteessa on muitakin matkapurjehtijoita.

Maailmalla satamat ja marinat ovat valtaosin suljettu. Kun johonkin on päässyt, ei sieltä uskalla lähteä. Voin vain yrittää kuvitella merellä olevien tuntemuksia: pääseekö satamaan ja jos, niin mitä sitten. Miehistövaihdot eivät onnistu, aikataulut menevät uusiksi.

Valtameripurjehduksen aikataulua määrittää sää, varsinkin hirmumyrskykaudet. Lähdön viivästyminen saattaa tarkoittaa jopa lähes vuoden siirtymää.

Oma tilanteemme on hyvä. Suunnitelmien muutoksesta huolimatta meillä on paikka missä asua. Purjehdus jatkuu, kun korona on nitistetty.



Kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä kaikille matkapurjehtijoille!

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Venemessut 2020

Parin tunnin kuluttua astumme Hanskin kanssa Helsingin Messukeskukseen Purjehdussataman lavalle kertomaan arktisesta purjehduksesta. Power pointiin tuli taas kerran aivan liikaa dioja - sata! - ja se saa kämmenet hikoamaan jo nyt. Meille on annettu kaksinkertainen esiintymisaika, 50 minuuttia. Kiitos siitä Suomen valtameripurjehtijoille, joiden ohjelma-aikaa tämä keskiviikon iltapäivä messuilla on.

Viimeisessä diassa on tämän blogin osoite, mikä saa minut naputtamaan näitä rivejä ja saattamaan blogin jonkinlaiseen julkaistavaan kuntoon.

Päivitän blogia kevättalven kuluessa. Huhtikuun lopulla lennämme Mantalle Uuteen-Seelantiin ja purjehdus jatkuu kotia kohti.

Pysykää kuulolla!



Lisäys 14.2.:

Kuvia oli juuri sopivasti, yleisöä riitti ja esitys meni ihan mallikkaasti.
(Kuvat: Kari Nurmi.)