sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Outoa olla lähellä etänä

Koronakaranteenissa on yhtäläisyyksiä vene-elämän kanssa. Reilu ruokavarasto, etäyhteydet kavereihin ja sukulaisiin, 24/7 puolison kanssa pienessä tilassa.


Vaikka matkapurjehtijalla on käytännön kokemusta, enempää eivät eristäytymisen syyt voisi erota toisistaan. Purjehduksen ajatellaan symboloivan vapautta, ja onhan maailma auki niin pitkälle kuin merta riittää. Pohdittavana on vain mihin haluaisi mennä, kuinka pitkäksi aikaa jäädä. Vene-elämässä ongelmat täytyy itse ratkaista, pelot ovat ohimeneviä ja konkreettisia.


Pandemian pakkoeristyksessä olemme siis samalla viivalla maakrapujen kanssa. Harkitusta purkkimuonavarastosta tai skypetilistä ei ole apua, kun uutiset alkavat ahdistaa eikä tulevasta tiedä.

Maailmalla sähköpostit ja skypepuhelut ovat henkireikä, ainoa yhteys ystäviin ja sukulaisiin. Nyt tuntuu hölmöltä olla lähellä pitämässä etäyhteyksiä. No eipä ole aikaeroa, katkeilevia skypepuheluita tai kalliita verkkomaksuja. Voi puhua rauhassa, lähettää kuvia ja videoita sekä pikaviestiä pitkiä ketjuja. Vielä kun voisi etähalata karanteenissa olevaa äitiä.

Kuvat: Fair Isle, Shetlanti 2013.













perjantai 20. maaliskuuta 2020

Lähtö siirtyi - mitä siitä voi seurata?

Vielä pari viikkoa sitten ajattelimme aikaistaa lähtöä Uuteen-Seelantiin, että varmasti pääsemme veneelle. Onneksi emme ehtineet tehdä sitä. Nyt on paras olla Suomessa, läheisten lähellä vaikka vaan etäyhteyksien kautta. Emme enää edes pääsisi Uuteen-Seelantiin, sillä maa sulki eilen rajansa. Todettuja tartuntoja on tällä hetkellä noin 30.

Ehdimme vatvoa lähtöä, aikaistamista, viivästymisen seurauksia ja kaikkea muutakin sen verran, että rajojen sulkeutuminen ja matkustuskielto tuntuvat oikeastaan helpottavilta. Ei tarvitse itse pohtia, kun muut päättivät puolestamme. Viivytys kuitenkin aiheuttaa uutta huolenaihetta - tosin se koskee vain maallista mammonaa.

Manta pitäisi saada Uudesta-Seelannista ulos elokuun loppuun mennessä, muuten vene katsotaan maahantuoduksi. Se tarkoittaa arvonlisäveron maksamista ei vain veneestä (jonka arvon tulli määrää), vaan myös jokaisesta arvonlisävapaasta tuotteesta ja palvelusta, jonka olemme veneeseen ostaneet. Satamamaksut, telakointimaksut, hiekkapuhallus ja maalaus, rikivaijerit, bimini, kattoluukut, elektroninen plotterikartta... en edes muista, mitä kaikkea olemme kahden ja puolen vuoden ajan teettäneet ja hankkineet.
Mutta tulli tietää. Kaikki verovapaat ostokset ovat kirjautuneet tullin tietokonejärjestelmään.

Uusi-Seelanti tukee venealaa myöntämällä ulkomaisille veneenomistajille vapautuksen 15 prosentin arvonlisäverosta. Vaikka ostosten täytyy liittyä veneen huoltoon ja kunnostukseen, on sen saanut myös rautakaupasta painepesuria tai muurahaismyrkkyä ostettaessa.
Kaupassa asia hoituu sutjakasti: meillä on tullin lupapaperi Mantan alv-numeroineen. Kauppias joko kopioi lapun tai syöttää numeron omiin tiedostoihinsa.

Koska olemme jo kerran saaneet tullilta veneelle lisäaikaa normaalin kahden vuoden jatkoksi, päätöksen mukaan aikaa ei toistamiseen pidennetä. Ellei sitten koronapandemia olisi pätevä syy. Onhan meillä esittää huhtikuulle ostetut lentoliput. Tämä jää nähtäväksi. Samantapaisessa tilanteessa on muitakin matkapurjehtijoita.

Maailmalla satamat ja marinat ovat valtaosin suljettu. Kun johonkin on päässyt, ei sieltä uskalla lähteä. Voin vain yrittää kuvitella merellä olevien tuntemuksia: pääseekö satamaan ja jos, niin mitä sitten. Miehistövaihdot eivät onnistu, aikataulut menevät uusiksi.

Valtameripurjehduksen aikataulua määrittää sää, varsinkin hirmumyrskykaudet. Lähdön viivästyminen saattaa tarkoittaa jopa lähes vuoden siirtymää.

Oma tilanteemme on hyvä. Suunnitelmien muutoksesta huolimatta meillä on paikka missä asua. Purjehdus jatkuu, kun korona on nitistetty.



Kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä kaikille matkapurjehtijoille!

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Venemessut 2020

Parin tunnin kuluttua astumme Hanskin kanssa Helsingin Messukeskukseen Purjehdussataman lavalle kertomaan arktisesta purjehduksesta. Power pointiin tuli taas kerran aivan liikaa dioja - sata! - ja se saa kämmenet hikoamaan jo nyt. Meille on annettu kaksinkertainen esiintymisaika, 50 minuuttia. Kiitos siitä Suomen valtameripurjehtijoille, joiden ohjelma-aikaa tämä keskiviikon iltapäivä messuilla on.

Viimeisessä diassa on tämän blogin osoite, mikä saa minut naputtamaan näitä rivejä ja saattamaan blogin jonkinlaiseen julkaistavaan kuntoon.

Päivitän blogia kevättalven kuluessa. Huhtikuun lopulla lennämme Mantalle Uuteen-Seelantiin ja purjehdus jatkuu kotia kohti.

Pysykää kuulolla!



Lisäys 14.2.:

Kuvia oli juuri sopivasti, yleisöä riitti ja esitys meni ihan mallikkaasti.
(Kuvat: Kari Nurmi.)