Lentoliput tammikuulle - realismia vai pessimismiä?

Tänään meidän piti nousta lentokoneeseen ja matkustaa Uuteen-Seelantiin. Liput oli huhtikuusta siirretty tälle päivälle. Keväällä uutta ajankohtaa valitessa ajattelin, että neljä kuukautta pandemiaa ja suljettuja rajoja riittää. Tai ehkä se oli toiveikkuutta, saihan liput siirtää uudestaan.

No nyt on siirretty. Tammikuulle. Onko tämä sitten realismia vai pessimismiä? Toivottavasti ei kuitenkaan optimismia.

Lippujen siirto noin pitkälle aiheutti sekä pientä harmistusta että helpotusta. On ollut rasittavaa olla ikään kuin lähtökuopissa, mutta täysin epätietoisena pamahtaako starttilaukaus.

Olen tulkinnut jokaista Uuden-Seelannin uutista ja koronakäännettä rajojen avautumisen näkökulmasta. Tarkistanut virallisen rajaviranomaisten sivuston kerran päivässä. Nyt voin asennoitua siihen, että vietämme Suomessa syksyn ja joulun.

En ole lopettanut uutisten lukemista omien "aukeaako-raja"-silmälasieni läpi, ja yksi Hesarin juttu antoi vahvistusta sille, että tuskin ennen tammikuuta.

Jutussa kerrotaan Uudessa-Seelannissa asuvasta Merja Myllylahdesta, joka lähti helmikuussa Suomeen eikä päässyt rajasulun ja lentoliikenteen katkosten vuoksi takaisin kuin vasta heinäkuussa. 

Kiinnostavaa tapauksessa on kuitenkin se, että maailmalta palaaviin Uuden-Seelannin kansalaisiin suhtaudutaan vihamielisesti, aivan kuin jokainen heistä olisi vaarallinen viruslinko. Myllylahti kirjoittaa kokemuksesta blogissaan.

Tämä toi mieleen purjehtijoiden kokemukset Malediiveilla: hurjimmissa huhuissa veneissä oli virusta tuottavat labrat. Ketään ei päästetty maihin kolmeen kuukauteen. Sitten pääsi purjehtimaan muualle, vaikka edelleenkin purjehtijat saatetaan jossain maassa käännyttää satamasta takaisin merelle.

Ihmisten vihamielisyyden ja asenteet voisi jättää omaan arvoonsa, elleivät ne vaikuttaisi päätöksentekoon. Kuten Myllylahti toteaa: "The whole issue of how to treat returning Kiwis seemed to become highly politicised and publicised ahead of the upcoming elections, and we citizens outside the border became pinballs in this political game."   Uudessa-Seelannissa on syyskuussa vaalit.

Toinen meitä koskettava kuuma aihe on karanteeni ja sen kustannukset. Maahan saapuvat joutuvat kahdeksi viikoksi valtion kustantamaan hotellikaranteeniin. On esitetty sen muuttamista maksulliseksi.

Entä turistit? Tuskin valtio maksaa meille edes osaa kahden viikon hotellimajoituksesta aterioineen, vaikka se olisi maahanpääsyn edellytys.

Ulkopuolelta tulija on muuttunut uhaksi, mitä en ole koskaan purjehtijana kokenut. Päinvastoin, mereltä tullut on aina ollut kiinnostava, tervetullut.

Lisäys 5.8.2020: Laki karanteenimaksuista on menossa kolmanteen käsittelyyn:

aikuinen 3100 NZ dollaria, aikuinen samassa huoneessa (eli samaa seuruetta/puoliso) 950, lapsi 475 dollaria. Eli meiltä lähes 4000 NZ dollaria (noin 2250 euroa), mikä vastaa 8,5 kuukauden telakkamaksuja! Tai kahden hengen lentolippuja.

Tornadon jälkeen tulva

Taas meni lauantain aamukahvit väärään kurkkuun, kun avasin tapani mukaan digi-Hesarin jälkeen Radio New Zealandin uutissivut. Whangareissa oli satanut yhdessä yössä parikymmentä senttiä, tarkemmin 220 mm. Tulva oli katkaissut teitä, tuhonnut satoa pelloilla ja saartanut ihmisiä, vellonut kotien kellareissa ja liiketilojen lattioilla jättäen jälkeensä mutavelliä ja roskia.

Kuva: RNZ

Täytyy heti todeta, että telakalla veneet ovat pystyssä, eikä muistakaan tulvavahingoista ole ilmoitettu. Mutta katastrofin ainekset olivat kyllä kasassa: telakka on aivan joen partaalla ja suurin osa telakointialuetta on hiekkamaata, joka voisi rankkasateen tai tulvan pehmittämänä antaa periksi venepukin alla. Toivotaan myös, että Hanskin vuosi sitten asentamat kattoluukut ovat tiiviit.

Kesällä Uudessa-Seelannissa kärsittiin kuivuuden aiheuttamasta vesipulasta, nyt rankkasade sai aikaan hetkellisen puhtaan veden pulan. Viemärit tulvivat Hatea-jokeen, josta otetaan puhdistettava johtovesi, ja vedenpuhdistamojen kapasiteetti oli riittämätön roskaisen likaveden käsittelyyn. Tämän alueen simpukoiden syöminen kannattaa unohtaa pidemmäksi aikaa.

Uutisissa sanottiin, että 220 mm sademäärä saadaan kerran 500 vuodessa. Hm. Mittauksen ovat siis edellisen kerran suorittaneet maorit, sillä valkoinen mies (Abel Tasman porukoineen) saapui Pitkän Valkoisen Pilven maahan vuonna 1642. Mutta jos 500 vuodella viitataan sademäärän todennäköisyyteen, niin valitettavasti näitä on luvassa tiheämmin. Ilmasto on jo muuttunut.

Kuva: RNZ