Karanteenissa ulkoilualueella

Kaksi selkeää punaista viivaa. "Mulla on korona!", huusin Hanskille, joka makoili vielä punkassa. Olin aprikoinut, onko aamuinen kurkkukipu vain kuorsauksen seurausta, mutta tein varmuuden vuoksi koronatestin. Ei ollut kuorsaus, vaan olin saanut tartunnan torilta, kaupasta tai niistä muutamasta Nouméan kuppilasta, jossa olimme kaupunkiviikon aikana käyneet lounaalla. Täällä kaikki rajoitukset purettiin elokuun alussa, eikä kukaan käytä enää maskeja, emme myöskään me.

Olimme testiaamuna lähdössä marinasta, joten vene oli muonitettu, vesitankit täytetty, marinamaksu maksettu ja pyykit pesetetty, ja siinä mielessä oli helppo lähteä. Mutta sovittu päiväpurjehdus Jytan ja Ilpon kanssa vaihtui viikon karanteeniin läheisessä kahden ulkoilusaaren muodostamassa suojaisessa ankkuripaikassa.

Koska saaret ovat ulkoilualuetta, saa niissä vapaasti liikkua, telttailla ja tehdä tulet. Uudessa-Kaledoniassa on useita hienon valkoisen hiekan peittämiä rantoja, mutta näiden saarten rannat ovat perunankokoista kiveä eivätkä samalla tavalla houkuttele makoilemaan tai rantaleikkeihin. Uimaan tietenkin pääsee helposti. Rantapuiden siimeksessä on useita katoksella suojattuja piknik-ryhmiä. 

Karanteeninäkymä.

Perjantaina saapuivat nuoret. Kupoliteltat nousivat lahden perukalla oleavan ison katoksen läheisyyteen, eväät kaivettiin esille ja musiikki alkoi soida. Nuorisoporukka oli kaukana meistä, pystyimme vain äänien perusteella toteamaan, että hauskaa oli - läpi yön. Yleensä ärsyynnyn moisesta, mutta en nyt. Olemme nähneet nuorisojoukkoja notkumassa Noumean kaduilla ja puistoissa, parempi että olivat täällä viettämässä viikonloppua. Enemmän huomasin häriintyväni kun viimeisenä yönä purjevene ankkuroi niin lähelle, että normaali puhe avotilassa kuului kuin vieressä olisi puhuttu. Niin, vieressähän olivat. Mutta takaisin koronapäivään numero kaksi.

Lauantaina saapuivat perheet. He ajoivat avoveneensä rantaveteen ja kantoivat maihin kylmälaukut, kassit ja lapset. Perheet pystyttivät telttansa alueen rauhallisemmalle rannalle, lähelle meitä. Oli hauska seurata ihmisten puuhia ja todeta kuinka ulkoilualuetta hyödynnettiin. Olimme ikään kuin trooppisessa Pihlajasaaressa tai Kaunissaaressa. Kävijät oli kanakeja - olihan saarille helppo päästä pienelläkin paatilla. Ja voi ehkä lisätä, että pienellä rahalla.

Yhtenä päivänä lahteen purjehti liuta lapsia.

Lauantaina tuli myös päiväkävijöitä, kuten eräs nuori mies isolla vesiskootterilla. Hänellä on kyydissä vanhempi valkoinen pariskunta - myös kirjaimellisesti valkoihoinen, mistä saattoi päätellä heidän olevan kylmästä saapuneita turisteja. Nuori mies alkoi heti kyhätä nuotiota, mutta kaatosateen jälkeen kesti pitkään ennen kuin hän sai aikaan edes savua. En tiedä, mitä he grillasivat (kun en kehdannut jatkuvasti kiikaroida). Syömisen jälkeen alkoi vesiskootteriajon taitonäytös Mantan ympärillä. Aallot ja pärinä valtasivat tyynen lahdenpoukaman. Nuorukainen oli taitava ja selvästi ylpeä taidoistaan. Temppuilun jälkeen kyytiin pääsi ensin herra, sitten rouva turisti, rannalle jääneen ottaessa valokuvia kurvailusta. Seuraavana päivänä sama nuori mies tuli jälleen! Nyt kyydissä oli vain yksi valkoinen turisti. Ohjelma oli muuten sama, nuotio ja grillaus, mutta tämä turisti ei saanut skootterinäytöstä. Paikallinen nuorukainen on selvästi löytänyt mieluisan bisneksen.

Viikonlopun jälkeen ohjelma tyrehtyi ja jäimme lahteen yksin. Enimmäkseen lueskelimme ja Hanski kokkasi kaikki ateriat. Oloni alkoi kohentua ja kävelimme rannalla. Outoa kyllä, Hanski ei sairastunut. Ei ollut oireita ja testit näyttivät negatiivista.

Yksi viiva - horisontti! Ilot Signal, jossa
pysähdyimme matkalla Koubelle.

Vihdoin minullakin oli koronatestissä vain yksi punainen viiva ja pääsimme vaihtamaan maisemaa. Ruotsalainen Spray oli tullut Vanuatulta ja sovimme tapaamisen aivan erilaiseen ankkuripaikkaan, avomeren reunalle, riutan ja pikkuruisen hiekkakumpareen suojaan. Täällä ei ollut telttoja tai nuotiopaikkoja, tämä oli "kesämökkialuetta". Paikallinen kesämökki on nimittäin tilava katamaraani, joka ajetaan viikonloppuna johonkin Laguunin lukemattomista ankkuripaikoista. Kätevää ja mukavaa.

Ilot Mbe Koue

Ehdimme viettää riutta-ankkurissa vain yhden yön, sillä tiedossa oli kiinnostavaa ohjelmaa lauantaiksi: Jytta ja Ilpo veivät meidät käymään yhdessä Nouméan lähialueen tribuista, jossa järjestettiin vuosittainen kyläjuhla. Se on ainoa päivä, jolloin ulkopuolinen voi mennä tribun alueelle. Siitä enemmän seuraavassa päivityksessä.

Punamultaa ja korallihiekkaa

Viimeisten kahden viikon aikana olemme nähneet kaksi täysin toisistaan poikkeavaa maisemaa ja väriskaalaa. Ensin ympärillämme oli Baie de Pronyn rehevän vihreät kukkulat, joiden rinteisiin eroosio on avannut okran värisiä viiltoja. Pronyssa vesikin on tumman vihreää ja pikkuruiset hiekkarannat samaa okranpunaista kuin kukkuloiden paljas maa. Sitten silmiämme hivelivät Ile des Pinsin kirkkaan turkoosi vesi ja häikäisevän valkoiset hiekkarannat.

Toisin kuin edellisessä blogissa väitin, Ile des Pins ei ole riutan sisällä eikä sinne ole Noumeasta 30 merimailia vaan 75. Joten matkalla Pinsin saarelle pysähdyimme Pronyn lahteen ja lopulta jäimme sinne viideksi yöksi.

Baie de Prony on useiden poukamien muodostama valtava lahti. Siellä toimii yksi Uuden Kaledonian nikkelikaivoksista ja Pronyn mittavasta koosta kertoo sekin, ettei kaivoksen olemassaolo häiritse. Rannat ovat rakentamattomia ja iso osa lahdesta on luonnonpuistoa patikointipolkuineen ja poijuin varustettuine ankkurilahtineen. Viidakkomainen rehevyys alkaa rantaveden mangroveista ja kohoaa palmuina ja muina jättikokoisina huonekasveina ylös kukkulan rinteitä. Pienet joet kuohuvat ja lorisevat alas rinteitä, osa kulkee piilossa kasvillisuuden alla ja vain virtaavan veden kohina paljastaa uoman. 

Baie de Prony

Vihreän seasta loistaa punainen maa, paikoin isoina laikkuina. Punainen maaperä on lateriittia, joka saa värinsä rautayhdisteistä pitkän kemiallisen prosessin tuloksena. Lateriitti on tropiikille tyypillinen niukkaravinteinen maaperä. Se on savimaisen kovaa, vettä läpäisemätöntä, mutta väri tarttuu tiukasti kengänpohjiin ja jollan kiinnitysköyteen. Eroosio on lähes käsinkosketeltavaa ja saa miettimään, monenko miljoonan vuoden kuluttua saaren paikalla on enää atolli.

Olimme Pronyssa kahdessa erilaisessa lahdessa, ensin paikallisten suosimassa kuuden poijun poukamassa, josta pääsi polkua pitkin Cap N'Duan majakalle. Se on loistanut Grande Terren eteläkärjessä vuodesta 1892. Kukkula on suosittu valasbongauspaikka: ryhävalaat vaeltavat etelän hyisiltä vesiltä heinä-syyskuussa lämpimiin vesiin synnyttämään. Emme nähneet valaita, mutta muistelimme 20 vuoden takaista snorklausreissua Tongalla, jossa pääsimme näkemään veden alla ryhävalasemon poikasensa kanssa.

Muutamana päivänä sää oli sateinen ja sopivan viileä saunomiseen. Edellisestä kerrasta olikin kulunut kolme viikkoa. Tummanvihreä vesi ja isot loiskahdukset eivät innostaneet minua uimaan edes valoisalla. Kalathan siellä vaan jahtasivat toisiaan, mutta jutut haikaloista ja mielikuvitus tekivät tehtävänsä: kastauduin nopeasti uimaportaista tiukasti kiinni pitäen.

Toinen ankkurilahtemme oli aivan Pronyn perukoilla eikä kuulunut luonnonpuistoon. Tämän paikan nähtävyydet - kuuma lähde ja vesiputous - sijaitsivat joen varressa jollamatkan päässä. Maan sisältä pulppuava 30-asteinen vesi oli vangittu kivistä ja laudoista rakennettuun nelikulmaiseen altaaseen, eikä houkutellut kuumana päivänä kylpemään. Sen sijaan viileä ja suolaton jokivesi oli ihanaa! Pulikoimme putouksen suvannossa ja ilmeisesti hiekkapohjan läpi tihkui maan uumenista kuumaa vettä uimapaikkamme kohdalla, sillä vesi oli pohjalla lämpimämpää kuin pinnalla.

Vesiputouksen alapuolelta löytyi hyvä uimapaikka.

Kun vallitseva lounaistuuli kääntyi päiväksi koilliseen, lähdimme purjehtimaan 45 merimailin päässä olevalle Ile des Pinsille. Manta kulki tasaista 7-8 solmua melkein vastaiseen. Viimeiset viisi mailia kurssi kääntyi ja purjeista löytyi vielä sen verran tiukattavaa, että pääsimme samalla halssilla perille saakka. Manta ray, planktonia syövä rausku, jonka mukaan olemme Mantan nimenneet, tuli kiertelemään veneen ympärille. Lahdessa oli kolme vierasvenettä (2 sakua ja 1 britti) sekä kaksi paikallista, joten tilaa riitti. Neljän päivän kuluttua olimme ainoa vierasvene yhden paikallisen seurana.

Hattivatit!

Ile des Pins, Mäntysaari, on saanut nimensä korkeista ja kapeista männyistä, joiden siluetit näyttävät hämärässä hattivateilta. Mänty on kuitenkin viimeinen kasvi, joka Pinesin maisemasta tulee mieleen. Saari on trooppisen paratiisisaaren arkkityyppi: kristallin kirkasta vettä eri turkoosin sävyinä sekä jauhomaisen hienon korallihiekan peittämiä valkoisia rantoja. Täällä ei ole mäkäräisen sukulaisia hiekkakärpäsiä, ei liikaa turisteja, ei kaupustelijoita eikä kerjäläisiä. Ei isoja hotelleja, musiikkia tai räikeitä valoja. Eikä matalassa rantavedessä mitään pelottavaa!