Tasan 12 vuotta sitten

En ole saanut kirjoitettua luvattua viimeistä päivitystä, mutta kun hoksasin että eilen, 10. kesäkuuta, oli tasan 12 vuotta siitä, kun lähdimme pursiseura Sindbadilta kohti Pietaria, on pakko ryhdistäytyä.

Ympyrä sulkeutui viimeistenkin merimailien mitalla perjantaina 24. toukokuuta, kun purjehdimme Inkoosta pursiseura Sindbadille Lauttasaareen. Laiturilla oli iso joukko vastaanottajia, juhlaliput liehuivat ja Hannu Laineen saksofoni soi. Heti ensimmäisenä meitä tuli tervehtimään pariskunta, jota en tunnistanut, ja ehdin hetken olla nolona, kunnes he esittelivät itsensä: Ari ja Eija Luoma, sy Arctic Lady. Olimme tavanneet vähemmän arktisissa oloissa eli Panamassa vuonna 2005. Ei ehkä tarvitse nolostua, jos ei tunnista ihmisiä 21 vuoden takaa! Kaverit ja suurimman osan sindbadilaisia sentään tunnistin, mitä auttaa se ettemme ole olleet poissa koko 12 vuotta.

Ainoa kuva, jonka ehdimme itse ottaa.

 

Sitten saimme lasin käteen, sy Olivian Markku Mikkola piti puheen, Mäkisen Rami hoiti kuohuvan tarjoilun ja Mustosen Riitta oli tehnyt aivan upean ja maukkaan kakun. Kaikkien tuntema Ruffe teki meistä videon Valtameripurjehtijoiden facebook-sivulle. Sari Mikkolan kamerat naksuivat eikä halauksista meinannut tulla loppua! Aivan häkellyttävän upea vastaanotto! 

Kuva: Sari Mikkola FhotoUnic

 

Kuva: Sari Mikkola PhotoUnic

Meillä oli veneessä pieni valokuvanäyttely ihmisistä ja sukulaisista, jotka ovat purjehtineet Mantalla tai olleet lomailemassa kanssamme. Lasten kasvamisesta huomaa konkreettisimmin ajan kulun. Hanskin pojanpoika Nuu oli 4-vuotiaana isänsä kanssa vierailulla Portugalissa, nyt sama pikkupoika on 15-vuotias teini. 

Tämä on suosikkini! Hanskin pojanpojat Lanzarotella
tammikuussa 2014. Kymmenen vuotta tekee tuossa iässä ihmeitä.

 

Tunteet purjehduksen päättymisestä maailmalla eivät ole muuttuneet. Olemme edelleen tyytyväisiä, että olemme kotona. Manta on Inkoon uudessa satamassa ja siellä on toistaiseksi käyty vain tyhjentämässä venettä. Meillä kummallakin on niin paljon mielenkiintoista tekemistä, ettei vesillelähtö ole tullut edes mieleen. Hanskilla classic trial ja minulla kasvisten kasvatus (tänä kesäänä tomaattia, paprikaa, kesäkurpitsaa, mangoldia, pinaattia). Teemme lisäksi pienessä määrin vielä töitä. Kirjoitan nykyään Pohjoismaiden vanhimpaan veneilylehteen, Frisk Brisiin. Tuleeko uusi matkakirja?, moni on kysynyt. Tuskin, ellen keksi kiinnostavaa näkökulmaa. Tällä hetkellä tuntuu, ettei yksinkertaisesti ole aikaa niin isoon projektiin.

Asumme mökillä ja nautimme ihanista kesäpäivistä. Olemme seuranneet lintujen pesintää (kaikissa 12 pöntössä on asukkaita!), kirjosieppojen nahistelua ja kuunnelleet tikanpoikien vaativaa huutelua. On ollut hienoa seurata kevään muuttumista kesäksi. Tätä olen kaivannut, Suomen valoisa kevät on ainutlaatuinen.

Viikon kuluttua elämämme muuttuu seuraavaksi 12 vuodeksi aika lailla: seiskarinkoira Pikistä tulee pienen perheemme kolmas jäsen. Pennun kanssa tuskin tarvitsee miettiä, mitä tekisi.

Elämä on ollut hyvää kuluneen 12 vuoden aikana. Olemme nähneet upeita ja erityisiä paikkoja ja saaneet kokea paljon. Nämä vuodet eivät ole olleet pelkkää purjehdusta ja uusia elämyksiä kaukana kotoa, vaan myös pitkiäkin aikoja Suomessa ja niihin on sisältynyt läheisten suruja ja iloja, vakavia sairastumisia ja poismenoja. Asioita, jotka mieluiten ottaa vastaan ja jakaa läheisten kanssa. 

Tähän sopisi nyt joku fiksu loppulause tai lista maista joissa olemme käyneet, lukuja meripeninkulmista joita olemme purjehtineet, mutta sanonpa vaan että

Kiitos lukijoille, ihanaa Suomen suvea!

Itämeren ihanat saaret

Päästyämme eroon Kielin kanavasta ja flunssasta, etenimme joutuisasti. Ei kuitenkaan vastatuuleen, mutta sää suosi ja parin päivän päästä rantauduimme Bornholmiin. Ensin Rönneen täydentämään muonavarastoja ja syömään jäätelöä, sitten Hammerhaveniin, joka on suosikkisatamamme Bornholmilla. Aikoinaan se oli edullinen, ehkä vaatimattomien palveluidensa vuoksi, mutta nyt hinta oli sama kuin Rönnessä, peräti 44 € yöltä. Tämän reissun kallein satamamaksu. Luin myöhemmin, että satama oli uudistettu 2012. Me taisimme olla täällä viimeksi 2010.

Rönne. Huikaiseva taivas edellisen päivän rokkasumun jälkeen.

Hammerhavn.

Aamulla kävelimme 1200-luvulla rakennetun linnan raunioille. Kevät oli täällä kukkeimmillaan, linnut sirkuttivat ja kasvit tuoksuivat. Taas totesin saman kuin syksyllä Hollannissa: en voisi elää ilman puita!

Polku satamasta kukkulan laelle tarjoaa monenlaista kasvustoa.

 

Kun tarkkaan katsoo, näkee sataman.

Hammerhavenista oli sopivasti päiväpurjehdus Ruotsin Utklippanille. Se on ehdottomasti yksi suosikkimme Itämerellä. Saari koostuu kahdesta luodosta, joiden välissä on suojainen satama-allas. Parasta olivat nyt linnut, lähinnä monenlaiset lokit. Näin pesimäaikaan ei saaren joka kolkkaan saanut kävellä, mutta kiikaroitavaa riitti. Ilta kului lintuja katsellessa.

Satama-allas rakennettiin 1937-42. Majakka ei enää toimi.

 

Satamaan on väylä sekä itä- että länsipuolella.

Nimestään huolimatta Utklippan ei ole ulkomerellä, vaan 10 merimailin päässä Ruotsin etelärannikosta.  Kalmariin on sopiva päiväpurjehdus, noin 50 merimailia, ja sinne suuntasimme seuraavaksi, koska luvassa oli vastatuulta. Kalmariin pääsimme navakassa myötiksessä purjeet virsikirjalla. Vaikka satama on suojan puolella, tuuli sielläkin kovaa. Pitkä ja kapea muoto ei ole paras. Vierasveneitä ei ollut montaa, mutta eipä ollut kaikki paikatkaan käytössä. Löysimme vapaan kolon aivan huoltorakennuksen edestä. Myöhään meidän jälkeemme satamaan oli tullut suomalainen sy Lyra, upeassa kunnossa oleva vanha Vagabond31. Kippari oli yksin viemässä venettä etelään.

Kalmarissa riittää ravintoloita ja kaikenlaista muutakin katseltavaa. Söimme illalla italialaisessa ravintolassa ja aamukävely tehtiin linnapuistoon. Se riitti tarjonnasta meille. Pitelimme tuulta vielä toisenkin yön ja sitten lähdimme aamulla aikaisin kohti Öölannin kärkeä. Nyt meno meni koneajoksi, ennustettua tuulta ei ollut riittävästi.

Kalmarin linna.

Illalla ajoimme isoon Grankullavikeniin ja laskimme ankkurin. Lämmitimme pitkästä aikaa saunan. Satamissa ei oikein viitsi saunoa ja luonnonsatamat ovat olleet vähissä. Tietysti pulahdimme (kaksi kertaa!) Itämereen. Olipa ihana olla Kotimerellä!

Myös koti ja kotisatama alkoivat kutsua ja lopulta jätimme suunnitelmissa olleen Viron väliin ja tulimme Öölannin kärjen ankkurilahdesta suoraan kotiin Inkooseen. Ensin sää suosi, tulimme spinnulla vuorokauden, mutta lopulta tuuli moinasi ja oli pakko käynnistää Perkins.

Ensimmäisenä aamuna ruudulla näkyi tuttu AIS: sy Tikki.
Vaihdoimme kuulumiset Anteron kanssa VHF:ssä.

Päätän tämän postauksen tähän, vielä on jäljellä kotiintulojuhla sekä mietteet tämän elämäntavan saamisesta päätökseen. Lähdimme Helsingistä 11.6.2012. Vaikka olemme itse käyneet Suomessa usein ja pitkiäkin aikoja, on Mantan saaminen kotiin matkan todellinen päätös.

Sairastelua Kielin kanavalla

Päivä sen jälkeen kun Riitta ja Raimo olivat lähteneet Harlingenista, alkoi kurkku tuntua karhealta ja lopulta meillä kummallakin oli keuhkoja repivä yskä. Olin ennen lähtöä potenut kuukauden ylätiehengitystulehdusta ja tauti oli samanlainen sillä erotuksella, että nyt ääni lähes katosi pariksi päiväksi. Ei kovin kätevää, kun toinen on huonokuuloinen. 

Sääikkunat etenemiseen olivat vähissä, joten lähdimme kröhästä huolimatta kohti 20 merimailin päässä olevaa Terschellingiä, joka on yksi monista Friiseinsaarista. Saariketju ulottuu aina Alankomaiden Den Helderistä Saksan Elbelle ja edelleen Tanskan Jyllannin niemimaalle. Se rajaa matalan sisämeren (Waddenzee, Vattimeri) Pohjanmerestä.

Näkymä Terschelling saaren West-kylästä itään.
Ensimmäinen majakka rakennettiin 1323, nykyinen Brandaris vuonna1594. 

Otin avotilassa olevan hätäpillin taskuun, koska kurkusta lähti äänekkäimmillään käheää raakkumisia. Purjehdus oli epätavallisen vähäsanainen eikä pilliäkään tarvittu. Vattimerellä on syytä pysyä väylällä ja mieluummin nähdä reunamerkit, sillä sen ulkopuolella tömähtää hiekkaan. Sää oli pilvinen, mutta näkyvyys hyvä, ja navakan tuulen ansiosta pääsimme mukavasti määränpäätä kohden. Tosin pääväylältä erkaneva reitti Terschellingenin satamaan toi hieman jännitystä, kun juuri päivitetyn Navionics-kartan mukaan menimme suoraan matalikolle. Näkönavigointi oli tässäkin avain, hiekkapankit liikkuvat siihen tahtiin etteivät kartat pysy perässä, mutta lateraalipoijujen ketju ohjasi oikeaa reittiä.

Terschelling on noin 35 kilometriä pitkä hiekkasaari, joka houkuttaa turisteja. Yhteyslaivat tuovat useita kertoja päivässä porukkaa saarelle. Polkupyörä on paras tapa tutustua paikkaan, minkä huomaa sekä lukuisista vuokraamoista että vilkkaasta pyöräliikenteestä. Voimattoman olon ja yskänkohtausten vuoksi jouduimme tyytymään lyhyeen kävelyyn saaren pääkylän Westin liepeillä. Missasimme myös Kuninkaan päivän juhlan, jota vietetään Willem-Alexanderin syntymäpäivän kunniaksi 27. huhtikuuta. 

 

Terschellingin maisemaa luoteeseen.

On manittava myös, että Huippuvuorten ja Novaja Zemljan "löytäjä" Willem Barentsz syntyi Terschellingenissä vuonna 1550.

Dieselin tankkaus aiheutti kuitenkin puuhaa. Terschellingenissä on meriasema, mutta yllättäen pumppu oli rikki. Ehdimme ajaa tankkauslaiturin luo, kunnes näimme "pientä laittoa" vaativat putket ja sähköjohdot törröttämässä. Sataman verkkosivulle tai Harlingenin satamakapteenille tieto ei ollut kulkenut. Kun huomautimme tästä satamakonttorissa, oli ongelma ensin meidän, mutta lopulta satamakapteenilla oli muutakin asiaa viiden kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle ja hän haki meille peräkärryllä 125 litraa dieseliä. Yksikään saaren turisteja kuskaavista takseista olisi tuskin ottanut polttoainekanistereita kyytiin.

Käyhän se näinkin.

Sääikkunat olivat taas vähissä, varsinkin kun nyt piti huomioida myös Pohjanmeren aallokko ja vuorovesivirrat. Vaikka puolikuntoisuus hillitsi lähtemisen intoa, motivoi 43 euron vuorokausimaksu toiseen suuntaan. Niinpä 29.4. maanantaiaamuna kello soi 4.30 ja irrotimme köydet aamun sarastaessa. Kesti pari tuntia päästä saaren pohjoispuolelle syvään veteen, missä kokan saattoi kääntää kohti itää.

Laitamyötäistä ja aurinkoa riitti iltapäivään, sitten tyyntyi ja yöllä alkoi sataa. Aamulla olimme Elben suulla ja loppupäivä menikin vastavirtaan köröttäen. Harvinaisen tylsää. Iltapäivällä saavuimme  Brunsbütteliin ja pääsimme suoraan sulkuun. Olin maksanut sulkumaksun 35 € netissä, mikä on vasta vuoden käytössä ollut palvelu ja kaipaa vielä loppusilausta, sillä maksusta saatu koodi piti kirjoittaa kissan kokoisilla kirjaimilla aaneloselle ja näyttää sulkuvahdille. Hupaisaa, mutta helpompaa kuin maksuautomaatti.

Lämpötila nousi sulussa laakista ainakin 15 astetta (tosin tuntui kuin 25) ja tuli kiire riisua untuvatakki, pipo ja kaikki villa-aluskerrastot. Jäimme heti sulun kupeessa olevaan pieneen Brunsbüttelin marinaan ja saatoimme vihdoin huokaista sekä nauttia lämmöstä. Lokiin oli kertynyt 173 merimailia. Purjehdus ei ollut vaativa, mutta tylsä ja äänekäs koneella jurruttaminen oli kyllä vienyt kaikki mehut. Vaihdoimme sandaalit jalkaan ja menimme marinan vieressä olevan kuppilan terassille syömään kalaa ja juomaan hyvää olutta. Ai niin, oli vappuaatto!

Vihdoin lämmin ja vain kanavan matkan päässä Kotimerestä!

 

 

Marina on ihan sulun kupeessa ja tarjoaa aika huimia näkymiä.

Jätimme Brunsbüttelin seuraavana aamuna. Oli huikaisevan kaunis kevätpäivä. Edes kanava-ajo ei tuntunut tylsältä, vaan ihastelimme kanavan varren vihreitä puita ja pensaita, valkovuokkoja ja voikukkia, nuuhkimme kevään tuoksuja ja nautimme lintujen laulusta. Iltapäivällä pysähdyimme  Rednsburgin marinaan. Jäimme lopulta kolmeksi päiväksi parantelemaan tautia. Hanski oli saanut kaiken kukkuraksi silmätulehduksen, oletettavasti flunssaan liittyvän sidekalvotulehduksen. Saksassakaan ei saa antibioottitippoja ilman reseptiä, mutta apteekkari suositteli homeopaattisia tippoja. Joko ne ovat auttaneet tai sitten silmät ovat parantumassa muutenkin. Huomenna jatkamme matkaa.

Lintuparatiisi tekosaarella

Marker Wadden osoittautui todelliseksi helmeksi. Luonnonsuojelualue on tuhansien lintujen koti. Nyt pesintäaikaan meno oli vilkasta ja äänekästä.  

Kausi ei vielä ole päässyt alkuun ja tilaa riittää. 

 

Kesäaikaan Wadden on niin suosittu, ettei sataman 60 venepaikkaa aina riitä. Lisäksi charter- ja yhteysalukset tuovat turisteja. Saarella on ravintola ja pieniä majoitusmökkejä. Wadden on omavarainen sähkön ja veden suhteen.

Etelärannan dyynejä.

Lintujen tarkkailuun oli rakennettu koppeja ja suojattu lähestyminen.

Kun Pohjanmeren iso luonnonlahti Zuiderzee oli padottu ja muodostettu kaksi tekoallasta, Ijsselmeer vuonna 1932 ja Markermeer vuonna 1976, huomattiin että Markermeer oli lähes vailla elämää. Niinpä alettiin rakentaa tekosaaristoa ekosysteemin ylläpitämiseen. Joskus aikoinaan koko Markermeer oli tarkoitus täyttää, mutta se ajatus hylättiin 1940-luvulla.

Ainoa lintukuva:
kaksi valkoista kyhmyjoutsenta, yksi musta joutsen ja kaksi merihanhea.

 Kännykällä ei linnuista saanut kuvia, mutta kiikarilla oli hauska seurata kosintomenoja ja bongata uusia lajeja. Tunnistaminen oli vaikeaa, sillä saaren oma lintuinfo oli ainoastaan hollanniksi. 

Uusia bongauksia olivat mm. kapustahaikara (hauska takatukka), siro ja kaunis avosetti ja lapasorsa. Saarella oli valtavasti lokkeja, tiiroja, merihanhia, haikaroita. Näimme muutaman joutsenen, joukossa yksi musta. Tuttuja lajeja olivat nokikana, liejukana, telkkä, silkkiuikku ja sinisorsa. Västäräkit ja pääskyset yrittivät turhaan tuoda kesän tuntua noin 5 asteiseen säähän. Mutta kiva niitäkin oli katsella.

Havainnot kirjataan liitutauluun.

Waddenin rauhassa oli sopiva hetki lämmittää sauna ja käydä pulahtamassa makeassa vedessä. Kyllä virkisti, veden lämpötila arviolta noin 8-10 astetta. Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa, taas kerran lähestyvän myrskyn vuoksi. Suunta Enkhuizeniin oli tiukkaa kryssiä mukavassa noin 5-6 sekuntimetrin tuulessa ja auringon paisteessa. Saavuimme iltapäivällä kaupunkiin ja odotimme tunnin verran, että korjauksessa oleva kävelysilta avautui ja pääsimme sisäsatamaan. 

Enkhuizen Binnenhaven. Täälläkin oli tilaa. Pitelimme tuulta 3 yötä.

Enkhuizenissa on mielenkiintoinen Zuiderzee-museo. Sisämuseon alukset, esineet, vaatteet ja filmit katsottiin aamupäivällä, sitten käytiin veneellä lounaalla ja iltapäivällä tutustuttiin valtavaan ulkoilmamuseoon. Rami pääsi tekemään hamppuköyttä, ja saimme maistaa juuri savustettua silliä. Ei todellakaan mikään kuollut paikka. Museo kuvaa ihmisten arkea Zuiderzeen rantakylissä ennen patoa. Pohjanmeren tulvat tuhosivat taloja ja aluksia, mistä syntyi ajatus suojapadosta. Sen suunnitteli insinööri ja poliitikko Cornelis Lely. 35 kilometriä pitkä Afsluitdijk rakennettiin 1927-1932.

Oli kiva saada Riitta ja Raimo vieraiksi! Eilen tiistaina he lähtivät
Harlingeista kotiin. 

Enkhuizenista purjehdimme (=kryssimme) yöksi Makkumiin ja sieltä lähdimme aamun sarastaessa Lorenz-sulun läpi suolaiseen veteen, vuorovesien ja virtojen maailmaan. Sululta oli 9 merimailia Harlingeniin, jossa nyt Hanskin kanssa odotamme taas kerran tuulen laantumista. Mutta tuuli ja vesisade on kuitenkin kivempi kuin lumisade.

Talvikausi ohi

Hollannissa veneilykausi alkaa huhtikuussa ja meidän oli vapautettava Mantan talvipaikka viimeistään 14.4. Niinpä lensimme Amsterdamiin viikkoa ennen.

Manta oli selvinnyt Hollannin sateisesta talvesta hyvin. Sisällä oli vähän hometta, mutta todella vähän siihen nähden, että vene oli viettänyt viisi kuukautta kosteassa ilmastossa kaikki luukut suljettuna. Vain kaksi dorate-venttiiliä toi ilmaa sisään. Talven aikana tuulta oli enimmillään 30 m/s ja puuskat päälle (20 sekuntimetrin puuskat ovat täällä tavallisia, niitä oli ainakin kerran viikossa). Kerran tulvavesi nousi laiturin tasolle ja neuvokas naapurimme sitoi kiinnitysköysiin turvanarut estämään köysien nousemisen pollareiden yli.

Manta Hoornin vanhassa satamassa, minne siirryimme talvipaikasta.

Tulopäivä oli lämmin ja tuuleton. Tämä on mainitsemisen arvoista, sillä sen jälkeen on ollut kylmää tai kylmää ja sateista. Anu ja Masa olivat vastassa Hoornin juna-asemalla (johon pääsee kätevästi suoraan Schipholin kentältä). He olivat palaamassa asuntoautollaan Espanjasta ja poikkesivat tapamaan ja auttamaan meitä. Suurkiitos siitä!

Kevään ensimmäinen terassiolut. Sää suosi ensimmäisinä päivinä.

Heti alkuun kävimme autolla ruokakaupassa ja seuraavana päivänä vielä täydennysostoksilla.  Leppoisa sää käytettiin heti hyväksi ja Masa ja Hanski laittoivat isopurjeen ja uuden genuan paikoilleen. WB:n neuloma uusi genua istuu hienosti, tosin vielä emme ole päässeet sillä purjehtimaan.

Uusi genua

Anu ja Masa lähtivät keskiviikkoaamuna kohti Suomea ja me jatkoimme Hanskin kanssa Mantan laittamista purjehduskuntoon. Kaikki laitteet lähtivät toimimaan, tosin autopilotti vasta pienen vianetsinnän ja yhden piuhan vaihtamisen jälkeen. Simradin plotterinäyttö (12") on hiljalleen vuosien varrella mennyt pilalle ja vaihdettu syksyllä varanäyttöön (8,4"). Näytön lasin alle tulee ilmakuplia eli liimaus irtoaa vähitellen. Sama on tapahtumassa myös varanäytölle, joka on ollut meillä mukana useita vuosia. 

Vanhimmat talot ovat 1600-luvulta. Talot ovat hieman etukenossa
jotta tavaroita voitiin turvallisesti nostaa ylös katon rajassa olevalla vinssillä.

Vanhan sataman perinnealuksia.

Viikon kuluttua sunnuntaina menimme jälleen Hoornin asemalle, tällä kertaan vastaan Ramia ja Riittaa. Siirryimme Grashaven-marinasta viereiseen vanhaan satamaan. Sunnuntai oli kaunis, mutta tulossa oli pari päivää myrskyä, joten jäimme sataman suojaan ja tutustumaan Hoorniin. Täällä on Kap Hornin muistolaatta, mutta ei merimuseota tai muuta, mikä kertoisi entisajan purjehduksista. Nähtävydet rajoittuvat vanhan kaupungin kujiin, kirkkoihin, taloihin ja aukioihin. Hienoa kuitenkin olla samassa satamassa, josta vuonna 1615 lähdettiin "löytämään" Kap Horn.

Tähän aikaan vuodesta on tilaa. Hoornin vanhasatama.

Huomenna keskiviikkona on tarkoitus suunnata 15 merimailin päässä olevalle Marker Wadenille, tekosaarelle, jossa pesii erilaisia lintuja.  Matala hiekkasaari on luonnonsuojelualue.