Myrskykausi lähenee, purjehdusjärjestö auttaa

Hirmumyrskykausi alkaa Atlantilla virallisesti viikon kuluttua, Tyynellämerellä viiden kuukauden päästä. Edelleen maiden rajat ovat kiinni ja matkapurjehtijat epätietoisia tulevasta.

Yksittäisen purjehtijan on aika mahdotonta vaikuttaa viranomaisiin, mutta yhteisössä on voimaa. Varsinkin kansainvälinen valtameripurjehtijoiden järjestö, Ocean Cruising Club, on toiminut aktiivisesti. Sillä lienee myös tarvittava auktoriteetti ottaa yhteyttä hallituksiin, diplomaatteihin, merenkulun järjestöihin ja liittohin sekä satamaviranomaisiin.

OCC ei ole toiminut vain jäsenistönsä hyväksi, vaan avasi heti pandemian alkuvaiheessa somekanavansa kaikille. Myös Hanski liittyi Pacific Crossing FB-ryhmään, jossa saa tietoa Uuden-Seelannin tilanteesta.

Mutta ennen kuin kirjotan OCC:sta ja Tyynenmeren tilanteesta lisää, katsaus Karibialle.

Siellä kerättiin tuhannen veneen porukka, joka sai luvan purjehtia Grenadaan, missä hurrikaanin todennäköisyys on pienempi kuin keski-Karibialla. Asialla olivat Grenadan "purjehdusliitto"  Marine and Yachting Association of Grenada sekä viranomaiset. Tuhannen porukkaan kuuluu myös s/y Victoria, joka kertoi päivtyksessään, että eri saarilta tuleville veneille on annettu tietty saapumisaika ja määrätty tarkka ankkurialue.
 "Kaikki paperityöt hoituvat verkossa ja kun pääsemme paikalle meille tehdään koronatesti (pakollinen ja omakustanteinen)."

Purjehdus Karibialta Eurooppaan, jonka s/y Ea valitsi, on yksi vaihtoehto välttää vaarallinen hirmumyrskykausi, mutta se tarkoittaa pitkää ja haastavaa purjehdusta sekä mahdollisesti purjehdussuunnitelman täydellistä muutosta.

Ocean Cruising Club on aktiivinen jokaisella merialueella. Tyynenmeren alueella se on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että sinne tänne jumittuneet veneet saisivat luvan viettää syklonikauden (sykloni=hirmumyrsky Tyynellä) joko Australiassa tai Uudessa-Seelannissa. Jotta pitkä purjehdus esimerkiksi Ranskan Polynesiasta olisi turvallinen, on Fidzin ja Tongan viranomaisilta yritetty saada lupaa pysähtyä joissakin satamissa tarvittaessa. Mistään normaalista kuukausia kestävästä cruisailusta saarelta toiselle ei siis ole kyse, ja tuskin lupaa sellaiseen edes saisi.

Jimmy Cornellin aikoinaan tekemien laskelmien mukaan Tyynellämerellä liikkuu noin 2000 matkavenettä kaudessa. OCC:n kyselyyn perustuvan arvion mukaan noin 500 venettä olisi halukas purjehtimaan Tyynen yli Australiaan tai Uuteen-Seelantiin. Vähän vaikea arvioida, miten luvut suhteutuvat toisiinsa, missä loput 1500? Osa tietysti on jo ylityksen tehnyt ja jumittunut siellä paikoilleen. Galápagokselle jääneet ovat saaneet luvan purjehtia Ecuadorin Bahia de Caraqueziin.

Lopullisia vastauksia ei vielä ole, mutta toiveikas voi olla. Uuden-Seelannin kohdalla kirje on lähtenyt niille ministereille, jotka vastaavat maahantulosta, bioturvallisuudesta, terveydestä, tullista, urheilusta, vapaa-ajasta ja turismista. Työtä OCC:n jäsenet tekevät ilman palkkaa. Nostan hattua.

Uusi-Seelanti, Pohjoissaari.

OCC:n ponnistelujen tuokset on koottu Noonsite-sivulle.

Ocean Cruising Clubilla on 3000 jäsentä 61 eri maasta. Täysjäsenen vaatimuksena on vähintään tuhannen merimailin valtameripurjehdus ilman pysähdyksiä aluksessa, jonka pituus on alle 70 jalkaa (21,3 m).

Meren perintö

Luonto ja lukeminen ovat nousseet koronakevään suosikeiksi. Eikä ihme, kumpikin puhdistaa mieltä ja antaa voimia. Nyt kun asumme metsän keskellä, on kevään edistymistä (lumisateineen) ollut mahdollista seurata intensiivisesti. Lintujen pihabongaus onnistuu jopa ikkunan takaa ja lintujen äänet kuuluvat sisälle saakka. Joko ovat äänekkäitä tai meillä on hatara talo.

Viimeksi lukemani kirjatkin käsittelevät luontoa, sitä mistä ihminen on tullut ja mihin ehkä menossa.

Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti johdatti Rachel Carsonin tekstien pariin. Carson (1907-1965) oli amerikkalainen biologi ja ympäristövaikuttaja. Carsonin tunnetuin teos Äänetön kevät (1962, suom. 1963) oli myyntimenestys ja vauhditti ympäristöliikkeen syntyä. Kirja käsittelee ympäristömyrkkyjen vaikutusta ravintoketjuun: maastoon kylvetty myrkky kulkeutuu lintuihin ja tappaa ne. Teoksen nostaman huomion ansiosta DDT kiellettiin mm. USA:ssa ja Suomessa vuonna 1972.

Vaikka koronakevääni Suomessa on täynnä linnunlaulua, on Carsonin kirja edelleen ajankohtainen. DDT:n paikalle voi vaihtaa sanan glyfosaatti.

En kuitenkaan lukenut Äänetöntä kevättä, vaan Carsonin 1951 ilmestyneen teoksen Meren ihmeet (The Sea Around Us), joka lumosi runollisuudellaan. Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti!

Ankeriaan ja Carsonin jälkeen aloin lukea Riitta Kylänpään kirjoittamaa elämäkertaa Pentti Linkolasta. Se on Hesarin lukupiirikirja ja tässä e-muodossa 1200-sivuinen järkäle (olen sivulla 960). Teos palkittiin tietokirjallisuuden Finladialla vuonna 2017. Eikä suotta. Sen kummempien luonnehdintojen sijaan totean ainoastaan, että kannattaa ehdottomasti lukea.


Carsonin Äänetön kevät järkytti Linkolaa, kuten kaikki luonnon tuhoaminen. Hakkuut, soiden kuivaus, rantapusikoiden raivaus veivät hänet niin syvään masennukseen, että apua piti hakea sairaalasta useamman kerran. Linkolan mielestä ihminen oli vain yksi laji muiden joukossa, mikä ei oikeuta luonnon hyväksikäyttöön ja tuhoamiseen.

Samantapainen ajatus löytyy Rachel Carsonilta: kaikki elämä syntyi meressä, ja nyt nyt yksi elämän muoto, yksi laji, uhkaa tuhota meren.

"It is a curious situation that the sea, from which life first arose, should now be threatened by the activities of one form of that life. But the sea, though changed in a sinister way, will continue to exist; the thread is rather to life itself." (The Sea Around Us 1951.)

Eniten minua viehätti Carsonin ajatus lajit yhdistävästä alkukodista, meren perinnöstä.

"Vedestä maalle elämään siirtyneiden eläinten ruumiissa säilyi osa merta, perintö, jonka ne välittivät lapsilleen ja joka vielä nykyäänkin liittää jokaisen maaeläimen alkukotiinsa, muinaismereen. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat, lämminveriset linnut ja nisäkkäät – me kaikki kannamme suonissamme suolaista virtaa, jossa on natriumia, kaliumia ja kalsiumia lähes samassa suhteessa kuin merivedessä." (Meren ihmeet 1953, suom. Hilkka ja Jussi Koskiluoma.)

Saisiko yhteinen meren perintö meidät kunnioittamaan muita lajeja, sukulaisiamme? Elämään kestävästi ja luonnon monimuotoisuus säilyttäen?

On vielä mainittava yksi kirja, josta löytyy Carsonin ajatus John F. Kennedyn muotoilemana:

"Ihmisen veren, hien ja kyyneleiden suolapitoisuus on suurin piirtein sama kuin valtameren veden suolapitoisuus. Se muistuttaa meitä siitä, mistä olemme kotoisin, ja selittää kaipuumme takaisin merelle."

Lainaus on Ari Pusan ja Tapio Lehtisen Yksin seitsemällä merellä -teoksesta. Se kokoaa mukavasti yhteen GGR-purjehduksen vaihteet taustoineen ja valittu lainaus kertoo paljon Lehtisen persoonasta. Kaipuu merelle kumpuaa syvältä.

"Eventually man, too, found his way back t the sea. Standing on its shores, he must have looked out upon it with wonder and curiosity, compounded with an uncounscious recognition of his lineage. --- He built boats to venture out on its surface." (Rachel Carson)

Hauska huomata, että näinkin erilaisista teoksista löytyi yhteinen nimittäjä, runollinen biologi Rachel.

Rachel Carson: The Sea Around Us 1951, toinen painos 1960.
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020.
Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.
Pentti Linkola: Luonnonystävän elämäkerta 1988.
Ari Pusa ja Tapio Lehtinen. Yksin seitsemällä merellä. Docendo 2020.