Laivan kannelta kanavalle

Voi sanoa, että Mantaa kuljettanut MV Wiebke saapui Rotterdamiin aikataulussa, se oli nimittäin vain päivän jäljessä kuukautta aiemmin annetusta ajankohdasta. Hyvä saavutus pitkälle ja vaiherikkaalle matkalle.
Mekin olimme aikataulussa. Samaan aikaan kun Wiebke taittoi hinaajan varmistamana viimeiset merimailit Rotterdamin satamassa, me esitimme passimme sataman portilla ja pääsimme laiturialueelle. Kului vielä reilu tunti ennen kuin Wiebke oli laiturissa, touvit kiinni ja kävelysilta laskettu. Vasta sen jälkeen lähdimme odotustiloista satamaporukan kanssa kävelemään laivalle. Hymyilytti! Oli outo tunne nähdä Manta vihdoin perillä Hollannissa.

Kaikki oli tallessa, mitään ei ollut rikki, sisällä ei ollut edes pölyä. Kansi ja riki olivat noen ja ruostepilkkujen likaamat. Mutta mitä olivat siellä täällä lojuvat sormen paksuiset mustat kökkäreet? Ne eivät olleetkaan linnunkakkaa, vaan vaseliinia tai muuta paksua öljyä, ilmeisesti lentäneet kannelle nosturin vaijereista. Kumiveneen, pelastuslautan ja luukun tallin vaaleista kangassuojista öljy on mahdoton saada pois.

Miehistö valmisteli Mantan laskukuntoon ja se nostettiin varovasti navakassa sivutuulessa partaan yli. Kiipesimme Mantan kannelle tässä vaiheessa, se tuntui turvallisemmalta kuin käyttää kyljellä roikkuvia narutikkaita. Wiebke oli purkanut lastia ja ui korkealla, matka veteen oli pitkä. Tunnistimme miehistössä samoja naamoja kuin Singaporessa. 

Kovin pitkäksi aikaa emme voineet laivan kylkeen tuulen ja aallokon takia jäädä. Hanski kiinnitti noston ajaksi irrotetun takastaagin, kokeili vielä konetta ja vaihteita, sitten viimeisetkin liinat irrotettiin ja lähdimme kohti Erasmussillan kupeessa olevaa pursiseuraa. Oli todella pöllämystynyt olo, tilannetta ei oikein vielä sisäistänyt, varsinkaan kun kaikki huomio meni vilkkaan liikenteen seuraamiseen. Tarkoitus oli jatkaa vielä samana iltana matkaa kahden sillan takana sijaitsevaan marina Rotterdamiin, mutta lopulta jäimme pieneen ja mukavaan Veerhaveniin.

Veerhaven Rotterdam.

Olemme varanneet Mantalle talvipaikan Markermeerin rannalla sijaitsevasta Hoornin kaupungista. Kun hokasimme, että Rotterdamista pääsee Markermeerille kanavia pitkin, reittivalinta oli helppo. Sisämaan moottorointi sopi paitsi vuodenaikaan myös tilanteeseen, jossa kaikki purjeet olivat jo poissa talvea varten, ja genuaahan meillä ei enää edes ollut.
Hollantilaiset purjehduskaverimme Janneke ja Wietze tulivat seuraksi alkumatkalle, joka lopulta venyi suunnitellusta parista päivästä yli viikon mittaiseksi.

Janneke ja Wietze, paikallisoppaat.

Alun perin meidän piti kulkea Rotteramista suoraan Amsterdamiin, mutta yksi tämän reitin silloista on kiinni aina ensi vuoden toukokuuhun saakka. Oli mentävä kiertoreittiä Haarlemin kautta. Matkalla on 37 siltaa (joiden oli avauduttava, että Mantan 16-metrisen maston kanssa pääsi läpi) ja neljä sulkua. Sekä pari akveduktia eli vesiliikennesiltaa, jossa moottoritie kulkee vesireitin alla. Akveduktit eivät hidasta matkaa sen enempää vesiliikenteeltä kuin autoilta, mutta reitin viimeinen silta pysäyttää liikenteen moottoritiellä tunniksi! Tätä tuskin tapahtuu missään muualla kuin Hollannissa. Tämä silta avautuu tähän aikaan vuodessa vain kerran viikossa, keskiviikkona, ja siihen tähtäsimme kun lähdimme maanantaiaamuna matkaan. Oli lokakuun 30. päivä, poutainen keli ja lämpöasteita vähän päälle kymmenen.

Aina näkymä ei ollut yhtä idyllinen, mutta paljon oli rauhallista maaseutua,
laajoja rehupeltoja, missä joskus oli ollut meri.

Yksi toisensa jälkeen sillat jäivät taakse. Ensimmäisiä sulkuja ei kannata edes mainita, veden korkeusero oli olematon. Mutta sillat määräsivät tahdin. Jotkut avautuivat aikataulun mukaan, toiset taas lähestyttäessä. Janneke hoiti VHF-liikenteen siltojen suhteen, usein hän otti etukäteen puhelimella yhteyttä siltavahtiin. Minulle jäi miehistön ruokahuolto, mikä sopi mainiosti. Todella helppoa matkantekoa. Kunnes saimme tiedon, että edessä on silta, jonka nostomekanismi on rikki. Ei tietoa, milloin saadaan kuntoon. Suunnitelma meni uusiksi ja heti oli selvää, että myöhästymme keskiviikon sillasta. Tässä vaiheessa hollantilaisista ystävistämme oli suuri apu. Olimme jatkuvasti ajan tasalla. Rikkoutuneen sillan lähellä ei ollut paikkaa yöpymiseen, vaan meidän oli jäätävä Lissen kylään pienen venekerhon laituriin. 

Janneke käytti pakollista pysähdystä erilaisten puhdistusaineiden kokeiluun.
Loistava gasti, ei hetkeäkään toimettomana!
        

Akvedukti. Moottoritie kulkee allamme.

Seuraavan aamun tilannetiedustelu lupasi hyvää: silta olisi kunnossa ehkä jo iltapäivällä. Toiveikkaina lähdimme kello 12 liikkeelle, mutta seuraava tiedustelusoitto latisti tunnelmaa, sillä vain toinen puolikas tuplasillasta oli saatu korjattua. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin ja onni matkasi mukana, sillä vähän ennen sillalle saapumista kuulimme sen tulleen kuntoon. Valot paloivat vielä punaisella, mutta muuttuivat lähestyessämme vihreiksi. Olimme ensimmäinen vene, joka ajoi korjatun sillan läpi! Tuuletimme ja huiskutimme vimmatusti siltavahdille, joka vastasi samalla mitalla. Kolme huoltomiestä katsoi menoamme suu korvissa. 

Oli helpottavaa, kun Janneke hoiti kyselyt ja aikataulut.

Maston laskeminenkaan ei olisi auttanut pääsemään tästä läpi.
Onneksi silta korjattiin parissa vuorokaudessa.

Oli keskiviikko-iltapäivä, kun saavuimme pittoreskiin Haarlemin kaupunkiin. Täältä ei ollut pitkä matka "keskiviikon sillalle", mutta se oli auennut aamulla ja seuraava kerta olisi vasta viikon kuluttua. Janneke ja Wietze lähtivät junalla kotiin, me jäimme pitelemään Ciaran-myrskyä. Varsinkin nyt olimme tyytyväisiä sisämaan reitistä.
Haarlem ei edes syksyllä ole yhtään hassumpi paikka odottaa, Kanavan varren vieraspaikat olivat tyhjillään, suihkut ja vessat suljettu tältä kaudelta. Hanski alkoikin ensi töikseen tyhjentää varastoksi muuttunutta saunaa ja asentaa kiuasta paikoilleen. Sähkö maksaa euron kWh, ja niinpä generaattori pörähti saunailtana käyntiin. Maksuautomaatti ei toiminut, joten kävelimme satamakonttoriin ja saimme hieman alennusta venepaikasta. Sitkeä flunssa on hillinnyt turistina oloa, mutta kävimme sentään kiinnostavassa Teylersin museossa. Ja historiallinen ympäristö ilahduttaa ihan sinänsä.

Haarlemin läpi ajaa hämmästyttävän isoja lotjia. Taitavia kippareita!

Kaksi valoa sillanpielessä = ei aukea. On sunnuntai.

Viikko on tätä kirjoittaessa melkein kulunut, huomenna tiistaina ajamme seuraavien kuuden sillan ja yhden sulun läpi ollaksemme varmasti keskiviikkoaamuna valmiina paikalla.

Toivottavasti loppumatka on yhtä hymyä!