Purjehdus Brisbaneen: virtuaalipoijuja ja matalikkoja

Brisbane on viihtyisä kaupunki sen pikaisen jokivarsitutustumisen perusteella, jonka olemme muutamassa päivässä tehneet. Kiiltävien ja korkeiden city-rakennusten vastapainona keskustassa on upeita puistoja. Ja tietysti se kuuluisa tekohiekkaranta uima-altaineen. Istutuksia ja pieniä viherkeitaita näyttää olevan pitkin kaupunkia siellä sun täällä. 

Brisbanen keskustassa on turvallista pulikoida. Tosin 18-20 C asteen
lämpötila ei ole houkutellut uimaan.

Olemme ankkurissa kaukana keskustasta, vesibussilinjan (CityCat) viimeisen pysäkin vieressä. Jokea pitkin kiitävä vesibussi on mukava ja nopea tapa liikkua suurkaupungissa. Ankkurointi vilkasliikenteisellä joella on sallittua siihen tarkoitetulla alueella. Jokaisen ankkurialueen vieressä on jollalaituri, vesihana, roskis ja vessa. 

Ankkurialue. Hiekkarannalla on kyltti "uiminen kielletty".
Vieressä on pieni puisto, jossa on kuntoiluvälineitä, piknik
pöytiä ja grilli. Sekä vessat.

Mutta saapuminen Brisbaneen omalla veneellä ei ollut leppoisaa. Se onkin tämän blogin pääaihe. Seuraavassa veneilytermipainotteinen kertomus purjehduksesta Bundabergistä Brisbaneen 15.-18.10.

Sandy Strait ja West Bar

Bundabergista pääsee etelään Fraser-saaren suojassa (joka muuten on maailman suurin hiekkasaari) ja tätä matalaa ja mutkikasta Sandy Strait -reittiä meille suositeltiin avomeripurjehduksen sijaan, kun teimme lähtöä 200 merimailin päässä olevaan Brisbaneen. Tästä sisävesikokemuksesta voisi käyttää monitulkintaista luonnehdintaa "mielenkiintoinen". Matkan varrella toivoin monta kertaa, että olisimme suunnanneet avomerelle. No olipahan kokemus.

Reitti päättyy pohjoisesta tullessa Fraser-saaren ja mantereen väliseen salmeen, jossa on 5 merimailin laajuinen hiekkapankki, West Bar. Sen ylittämiseen tarvitaan paitsi oikea vuoroveden aika, myös hyvä keli: ei liikaa tuulta eikä varsinkaan maininkia. Aallot murtuvat salmen matalikkoon jo kevyessäkin kelissä. Lähipäivien sää näytti hyvältä West Barin suhteen, joten lauantaiaamuna irrotimme köydet Bundaberg Port marinan laiturista, huolimatta siitä, että luvassa oli heti vastatuulta 40 mpk pitkällä Hervey-lahdella. Lahden mataluuden ja virtojen vuoksi aallot nousivat teräviksi ja meno oli aikamoista ryskytystä. Pääsimme lahden yli Fraser-saaren kupeeseen juuri ennen auringon laskua. Merimaileja kertyi 51.

Sandy Strait on laaja vesialue, johon laskee pitkä Mary-joki ja ehkä jotain pienempiäkin. Vastaranta siintää kaukana ja luo illuusion kulkukelpoisesta vedestä. Sitä se ei ole, sillä alue on vedenalaisten hiekkasärkkien täplittämä. Niiden välissä mutkittelee merimerkein varustettu venereitti, joka on osin kulkukelpoinen vain ylävedellä. Aluetta valvoo meripelastusasema (Sandy Strait Voluntary Marine Rescue), jolta saa ajantasaista ja tarkkaa tietoa reitin syvyydestä. Ilmoittamalla Mantan syväyksen saimme itsellemme aikaikkunan matalikon (Sheridan Flats) ylittämiseen.

Sandy Straits. Matalikot vaanivat pinnan alla.

Sunnuntaina ankkuri nousi kello 6.45 ja lähdimme varsinaiselle sisäreitille. Kahden maissa iltapäivällä olimme suoriutuneet matalikoista ja jäimme ankkuriin Fraser-saaren rantaan. Oli ihana sammuttaa moottori, nauttia hiljaisuudesta ja istua pöydän ääreen syömään päivän ensimmäinen lämmin ateria. Intensiivinen mutkittelevan reitin, veden syvyyden ja kellon seuraaminen oli uuvuttavaa. Ja huh, mitä se olisi ollut ilman GPS-navigointia. Illalla lämmitimme saunan.

Seuraavana päivänä (kolmas matkapäivä) edessä odotti West Barin hiekkapankki ja sen takana (vihdoin) avomeri. Paras aika ylittää hiekkapankki on vähän ennen nousuveden huippua (slack). Tuolloin vuorovesi virtaa sisään, samaan suuntaan kuin tuuli ja aallot sekä rannikon lähes ikuinen itämaininki. Olosuhteet ovat helpoimmat huolimatta siitä, että ajetaan kaikkia kolmea vastaan. Paikallinen meripelastusasema (VMR Tin Can Bay) oli antanut meille tännekin aikaikkunan.

Ajoituksen lisäksi on kuitenkin tiedettävä mistä kulkea. West Bar ei tosiaan ole mikään yksttäinen pieni hiekkakynnys, vaan viiden mailin mitalla matalikkoja, jotka muuttavat paikkaa ja muotoa jatkuvasti. Yllättäen tekniikka toi avun. Hanski huomasi Marine Trafficista, että salmessa oli outoja AIS-palluroita. Reitti oli merkattu kuudella virtuaalisella merimerkillä! Lähempänä ne näkyivät omassa AISissamme, mutta vain iPadin Navionicsissa, Simradin plotteri ei tunnistanut näitä AIS-kohteita (ulosajavien huvialusten jono kyllä näkyi). Myöhemmin kuulimme, että virtuaalipoijut ovat aika uusi juttu. Otimme varmuuden vuoksi koordinaatit ylös ja teimme plotteriin waypointit.

Sitten isopurje ylös, moottorista isot kierrokset ja kohti valkoharjaisia aaltoja. West Barin ylitys kesti vajaat kaksi tuntia. Vihdoin pääsimme kääntämään kurssin etelään, sammuttamaan moottorin ja avaamaan genuan isopurjeen seuraksi. Olipa ihana olla aavalla merellä!

Tätä iloa kesti kuitenkin vain aamuyöhön saakka, jolloin saavuimme Moreton-lahden lähelle. Lahti on 30 merimailia leveä matala lahti, jonka poikki kulkee laivaväylä. Näimme jo kaukaa usean redillä olevan laivan valot ja pian alkoi näköpiiriin ilmestyä myös liikkuvia laivoja. Yksi tuli kohti ja niin lähelle, että oli tartuttava VHF:ään. Ilmoittivat näkevänsä meidät ja väistävänsä. Laiva menikin ohi, mutta kääntyi pian perän takana taas kohti. Mitä ihmettä? Äkkäsimme olevamme alueella, jossa luotsi nousee tai lähtee laivasta. Laivoja alkoikin putkahdella Moreton-lahden reitiltä meitä - tai siis pilot boarding aluetta kohti. Pimeässä yössä moinen trafiikki ei ollut yhtään hauskaa. Tilanne oli kuitenkin hallinnassa, kun tiesimme mitä oli tekeillä.

Aamun sarastaessa olimme itsekin jo Moreton-lahden alueella ja lähdimme purjehtimaan kohti laivaväylää. Moreton on hiekkapankkitilkkutäkki ja ainoa merkattu syvä ja selkeä reitti on laivaväylä. Ajoimme kerran melkein hiekkapankille ennen kuin saavutimme laivaväylän, josta oli 10 merimailia Brisbane-joen suulla sijaitsevaan konttisatamaan. 

Onneksi satamassa oli tilaa, vaikka joessa sijaitsikin.

Satamasta alkoi viimeinen etappi, joki. Vähitellen laivat, kontit, nosturit ja makasiinit jäivät taakse ja rannalla alkoi olla asutusta. Kun parin tunnin jokiajelun jälkeen eteemme tuli huviveneiden ankkurialue (mikä oli siinä vaiheessa yllätys, emme tienneet että joelle voi näin vapaasti ankkuroitua), laskimme ankkurin sopivaan vapaaseen väliin suomatta ajatustakaan matkan jatkumiselle. Olimme perillä Brisbanessa.

Jakaranda puut kukkivat ja näitä on paljon!
Kukka on kuin meidän kissankello.