Australia Day

Tammikuun 26. vietetään Australian kansallispäivää. Samalla päivämäärällä vuonna 1788 yksitoista englantilaislaivaa laski maihin nykyisen Sydneyn lahdella ja salkoon vedettiin Englannin lippu. Tästä alkoi valkoihoisten maanvalloitus ja maahanmuutto.

Kansallispäivän valintaan ja viettoon suhtaudutaan ristiriitaisesti ja sitä on nimitetty myös Valloituspäiväksi ja Surupäiväksi, vaikka virallisesti nykyään juhlallisuuksiin on sisällytetty myös alkuperäisasukkaiden tapahtumia. Luulen kuitenkin, että valtaosalle päivä tarkoittaa vain ylimääräistä vapaapäivää, jolloin grillataan ja ihaillaan ilotulituksia.

Australian aboriginaalien lippu.

En ole kirjoittanut mitään Asutralian alkuperäisasukkaista, sillä aihe on ulkopuoliselle vaikea. Mutta nyt kansallispäivänä on sopiva hetki katsoa, mitä mielikuvien ja stereotypioiden takana piilee. Niitä ainakin minulla hallitsevat toisaalta värikas abotaide, diggeridoot ja bumerangit, toisaalta alkoholisoituneet ja syrjäytyneet ihmiset. Nämäkin ovat tietysti totta: olen hypistellyt värikkäitä aboaiheisia pussukoita ja juomapulloja turistikaupassa ja antanut muutaman lantin supermarketin edessä kerjäävälle abonaiselle. En pysty mihinkään syväluotaukseen, joten täytyy tyytyä faktoihin (lähteenä pääosin wikipedia).

Termeistä: aborginaaleilla tarkoitetaan Australian mantereen alkuperäisasukkaita (noin 500 eri heimoa), ja kun käytetään alkuperäisasukas-termiä (indigenous) siihen luetaan myös Torresin salmen saarten alkuperäiset asukkaat. Torresin salmen saarista tunnetuin lienee Thursday eli Torstaisaari, mutta saaria on yhteensä 274. Saarille perustettiin vuonna 1994 oma aluehallinto ja sillä on oma lippunsa.

Olen ehkä kerran tai kaksi nähnyt täällä aborginaalien lipun (Torresin saarten lipun olemassaolosta en edes tiennyt), mikä on valtava ero kun vertaa Uuden-Kaledonian kanakki-lippuun, joka liehuu virastoissa Ranskan lipun rinnalla, ja jota käytimme vieraslippuna. 

Torresin salmen saarten alkuperäiskansojen lippu.
(Copyright: Torrest Strait Islands Regional Council)

Australiassa oli vuoden 2016 väestölaskennan mukaan 23,4 miljoonaa asukasta, joista noin 3% eli vajaa 800.000 alkuperäisasukkaita. Heistä taas 91% oli aborginaaleja, loput Torresin saarelaisia. Kolmannes aboista asuu Pohjoisterritoriossa. Sen on voinut havaita omin silmin itärannikon katukuvassa, joka on hyvin länsimaalais-aasialainen.

 Kun ensimmäiset laivat Euroopasta saapuivat, ensin löytöretkeilijät, hollantilainen Janszoon vuonna 1606 ja englantilainen kapteeni Cook vuonna 1770, sitten vankisiirtolaiset 1788, asutti mannerta 460 eri heimoa, joilla oli omat kielensä. Kaikki olivat saapuneet mantereelle pohjoisesta, mutta aikajana on huima: peräti 30 000 vuotta. Vanhin maahanmuutto on ajoitettu 60 000 vuoden päähän, ja noin 35 000 vuotta sitten ihmiset olivat vihdoin levittäytyneet mantereen joka kolkkaan. Australia oli maantieteellisesti hyvin eri näköinen silloin, muun muassa Tasmania ei ollut saari. Nykyään Australian alkuperäisasukkaiden kulttuuri on maailman vanhin elossa oleva kulttuuri.

Tämä tilkkutäkki kuvaa eri aboriginaaliheimoja.
Eri kieliä on edelleen noin 250. (Kuva: Australia-museo)

 

Vaikka aborginaalit olivat metsästäjä-keräilijöitä eivätkä he viljelleet maata, oli maaomistus tärkeää. Yhteisö oli patriarkaalinen, nainen siirtyi liiton kautta miehen maa-alueelle. Niiden rajat olivat hyvin pysyviä.

Alkuperäisasukkaista käytetään nykyään virallisesti nimitystä first nation, ensimmäinen kansakunta. Moniin yhteyksiin, esimerkiksi turistioppaisiin ja virallisille verkkosivuille, on lisätty paikkojen abonimiä (esimerkiksi Sydney on Warrane) tekstejä kuten "tunnustamme ja kunnioitamme alueen alkuperäisiä omistajia".  Australia esitti alkuperäisasukkaille vuonna 2008 kirjallisen anteeksipyynnön, jonka kopio on nähtävillä Australia-museossa.

"We acknowledge the Traditional Aboriginal and Torres Strait Islander Owners of the land, sea and waters of the Australian continent, and recognise their custodianship of culture and Country for over 60,000 years." (Australia.com)

Koneremppaa Coffs Harbourissa

Löysimme sopivan paikan Perkinsin remontille pienestä Coffs Harbourista 300 merimailia Sydneystä pohjoiseen. Täällä on kalastusaluksia ja hieman kulahtanut marina (logossa onkin osuvasti yksi tähti), jossa kukaan ei katso pitkään, vaikka teet muutakin kuin peset venettä. Coffs Harbour, erityisesti nimen toinen osa eli satama ja rannat, ovat suosittu turisti- ja lomapaikka, mikä tuo sopivasti eloa ja paljon valinnanvaraa kahvila- ja ravintolatarjontaan. Ilman turisteja ja lomalaisia satama-alue olisi hiljainen. Kaupungin keskusta ruokamarketteineen ja ilmastoituine ostoskeskuksineen on kolmen kilometrin päässä satamasta. Tällä helteellä siis bussimatkan päässä.

 Coffs Harbourin piti olla vain lyhyt pysähdys matkalla ylös rannikkoa. Olimme edellisestä satamasta, Newcastlesta, toivoneet remonttipaikkaa, sillä Newcastle on paitsi itärannikon suurin rahtisatama, myös kalasatama. Tyylikäs jahtiklubin marina sekä rantabulevardi trendikahviloineen ja tyyriinoloisine asuntoineen vesitti ajatuksen. Mutta Coffs Harbour on juuri oikeanlainen paikka.

Dieselpumppukorjaamoja oli helppo löytää googlaamalla. Soittamalla varmistimme, että työ todella tehdään itse. Hanski irrotti pumpun (konettta ei tarvinnut nostaa pois, ainoastaan lämmönvaihdin) ja maanantaina veimme sen uber-kyydillä Coffs Harbour Diesel Serviceen. Pääsimme puhumaan suoraan mekaanikon kanssa, joka arvioi siltä istumalta tilanteen ja vielä varmisti, että heillä on oikeita tiivisteitä varastossa. Korjattu ja huollettu pumppu pitäisi olla noudettavissa perjantaina.

Hanski aloitti myös ikkunaremonttia, mutta tulossa on kaatosadejakso, joten se homma seisahtuu.

Tein muutaman kartan Australiasta ja itärannikon etäisyyksistä. Tässä kartassa näkyy myös osavaltiot ja niiden rajat. Tällä hetkellä olemme New South Walesissa (Uusi Etelä Wales).

Sydney - Gold Coast 400 mpk
Gold Coast - Cape York eli pohjoiskärki 1200 mpk
Cape York - Darwin 800 mpk

Sydneystä lähdimme kohti pohjoista vuoden ensimmäisenä päivänä kello 6 aamulla. Satama oli hiljainen lukuun ottamatta voimistuvaa diskojumputusta: vastaan tuli diskolaiva, jossa jokunen uuden vuoden juhlija jaksoi vielä musiikin tahdissa hytkyä.
Pienen avomeripätkän jälkeen ajoimme sisään Broken Bayhin, jossa sijaitsee vilkas veneily- ja turistialue Pittwater sekä laaja Ku-Ring-Kai luonnonpuisto - varsinaiset toistensa vastakohdat. Olimme kiinnostuneet nimenomaan luonnonpuiston lukuisista suojaisista ankkurilahdista. Vaikka meitä oli varoitettu loma-ajan venepaljoudesta, se yllätti. Kapeiden ankkurilahtien perukoille ei edes nähnyt, kun edessä oli kymmeniä ja kymmeniä veneitä. Kauniiksi mainostettu Americas Bay oli täpötäynnä eri jahtiklubien ja marinoiden poijuissa killuvia veneitä. Poijutus mahdollistaa suuren venemäärän ahtaassa lahdessa. Joukossa oli muutama ilmainen vieraspoiju ja pienen odottelun jälkeen toinen niistä sopivasti vapautui. Joten vietimme päivän ja yön poijussa lukuisten erilaisten moottori- ja purjeveneiden joukossa. Olihan siinä ohjelmaa.

Kaukaa otettu huono kuva, mutta valkoinen massa taustalla
on yhden ankkurilahden venepaljous. Suomalainen käsitys
luonnonpuistosta ei ihan istu ruuhkaan ja kruisailuun,
mutta hieno asumaton veneilyalue.

Muutama poijuyö Ku-Ring-Kaissa riitti ja siirryimme Pittwaterin puolelle Royal Prince Alfred jahtiklubin marinaan, josta olimme varanneet paikan tulevan myrän ajaksi. Oli mukava olla kiinni laiturissa pitkästä aikaa, pestä pyykkiä ja käydä kunnon suihkussa. Kun keli oli ohi ja merellä maininki laskenut, lähdimme sunnuntaina 8.1. kohti pohjoista, New Castlen kautta Coffs Harbouriin. Jätimme väliin suositellun Port Stephensin, joka on samanlainen valtava monihaarainen lahti kuin Sydney Harbour ja Broken Bay.

Itärannikkoa Sydneystä Coffs Harbouriin.

Itärannikon maisemaa etelään Coffs Harbourista käsin.

City Sydney ja suunnitelman muutos

Onhan se jotenkin hassua, että vietimme kuukauden miljoonakaupungissa, ja blogissa on kerrottu vain metsäreiteistä ja linnuista. Mutta tämä kertoo paljon meistä ja siitä, missä viihdymme. No, tässä tulee kuvia ja tunnelmia Sydneyn sataman vilkkaammista osista. Toisena joulupäivänä ajoimme bussilla seuraamaan Sydney-Hobart -kisan starttia. 

Lähtöä olisi voinut mennä seuraamaan omallakin veneellä,
mutta maista käsin sai kokonaiskuvan.

Vuodesta 1945 lähtien järjestetty purjehduskilpailu Sydneystä Tasmanian pääkaupunkiin Hobartiin on saanut ikonisen maineen ja sen nimen tuntevat nekin, jotka eivät tiedä itse kisasta mitään. Täytyy tunnustaa, että omakin tietämys rajoittuu perusfaktoihin: startti on vuosittain aina toisena joulupäivänä (26.12.) ja keli saattaa tällä 630 merimailin vaativalla legillä muuttua vaikeaksi, jopa hengenvaaralliseksi, kuten tapahtui vuonna 1998, jolloin myrsky iski veneisiin Australian mantereen ja Tasmanian erottavassa Bassin salmessa.

Nykyisen pääsponsorinsa Rolexin nimeä kantavan kilpailun historiasta voi lukea enemmän (englanniksi) verkkosivulta.

Me seurasimme starttia sataman suun kukkulalta.

 

Isoimmat ja nopeimmat.Tavallisia veneitä tuskin erottaa.

Tänä vuonna keli oli hyvä, pääasiassa navakkaa myötäistä. Isot maxiveneet kiitävät maaliin puolessatoista vuorokaudessa. Ensimmäinen maalilinjan ylittäjä oli 100-jalkainen (30 metriä pitkä ja 8 metriä leveä) hiilikuituinen AndooComanche. Sen keskinopeus on siinä 25 solmua. Huh.

Kisassa on useita luokkia, palkintoja ja tunnustuksia, ja mukana on monenlaisia pursia, hiilikuitujättiläisistä tavallisiin perhepursiin. Kisan pienin - ja vanhin - oli 9 metriä pitkä kahvelirikattu Maluka, joka suoriutui matkasta neljässä vuorokaudessa. Pisin aika, 5 vuorokautta, kului 30-jalkaiselta Currawangilta, jossa oli kahden hengen miehistö. Jotain sitä luokkaa olisi meiltäkin matkaan mennyt aikaa. Kisassa oli oma luokka kahden hengen miehistölle ja joku viestittikin, että sinne vaan mukaan Mantalla osallistumaan.

Kilpapurjehdus ei ole koskaan viehättänyt - tai no ehkä silloin kun alkaa saavuttaa edessä olevaa purjetta. Mutta emme tosiaankaan osallistuneet Sydney-Hobart -kisaan emmekä ole purjehtimassa Tasmaniaan ollenkaan. Tältä osin purjehdussuunnitelma on muuttunut. 

Reittisuunnitelman muutos

Viisi vuotta sitten tehty suunnitelma kiertää Australian eteläkautta Intian valtamerelle ei enää houkuttele. Matka olisi maileissa lyhyempi, kun nyt olemme jo näin etelässä, mutta olosuhteiden ja sään suhteen Australian etelä- ja länsiranikko ovat erittäin vaativia. Olemme saaneet tarpeeksemme sääikkunoiden odottelusta ja täysin sään tahdittamasta purjehduksesta. On pakko myöntää, että viiden vuoden paussi on laimentanut purjehdusintoa. 

Kun palasin Suomesta Sydneyyn, purjehdus Tasmaniaan oli vielä suunnitelmissa. Samoin pidimme eteläistä reittiä vielä mahdollisena vaihtoehtona, mikäli sopiva sääikkuna avautuisi ilman suurempia tuskailuja. Mutta parin viikon sinnikkäät vastatuulet alkoivat nakertaa Tasmanian purjehduksen mielekkyyttä ja lopulta päätimme perua sen kokonaan. Päällimmäinen tunne oli helpotus, mikä osaltaan kertoo, että se oli vaihtoehdoista oikea.

Palaamme pohjoiseen itärannikkoa pitkin, kuten suurin osa purjehtijoista. Matkaa mantereen pohjoiskärkeen kertyy Sydneystä noin 1600 merimailia (Tasmanian keikka olisi tuonut 1200 mpk lisää). Pääsemme kokemaan Suuren valliriutan ja moikkaamaan Strengellin perhettä Cairnsiin. Koilliskulmasta suuntaamme Torresin salmen läpi Arafuran merelle ja edelleen Timorin merelle. Käymme ehkä Darwinissa, mutta uloskirjautuminen maasta pitää tehdä vasta Cocos Keelingillä, mikäli tällä Asutraliaan kuuluvalla atollisaarella haluaa pysähtyä. Ja emmeköhän halua, sillä matkaa Darwinista on 2000 merimailia, mikä katkaisee Intian valtameren pitkän ylityksen mukavasti.

Syklonikausi päättyy virallisesti huhtikuun lopussa, mutta nykyään voi vielä toukokuussakin esiintyä trooppisia myrskyjä, joten kovin pitkälle 30. leveyspiirin pohjoispuolelle ei kannata sitä ennen mennä. Etenemme hissukseen pohjoiseen, määränpäänä nyt aluksi Gold Coastin seutu, josta toivomme löytävämme sopivan marinan ja telakan. Nimittäin taas on korjattavaa ja huollettavaa. Runkoikkunat vuotavat, mikä paljastui koko laajudessaan yhdellä Hanskin ja Raimon vastatuulilegillä. Hanski korjasi ikkunat Uudessa-Seelannissa vuonna 2018, mutta aurinko, lämpö ja väärä primeri ovat tehneet tehtävänsä. Lisäksi Perkinsin ruiskutuspumppu vuotaa ja sen irrottamiseksi korjausta varten joutuu pahimmassa tapauksessa nostamaan moottorin irti. 

Joten Tasmanian purjehdus ei peruutunut pelkän säähän kyllästymisen vuoksi, vaan veneen saattaminen valtamerikuntoon on nyt tärkeintä. Vaikuttaa vaikealta löytää sellainen marina tai telakka, jossa saa itse tehdä töitä. Yksi syy löytyy tiukoista työturvallisuusmääräyksistä. Gold Coastilla on pari paikkaa ja myös Bundabergissä homma onnistuu, mutta Bunda on syklonialueella ja vaatii vakuutusyhtiön hyväksynnän ja lisämaksun. Kaikkea selvittelyä on hidastanut joulu ja uusi vuosi, mutta nyt olemme toiveikkaalla mielellä. Aikaahan meillä on, toivottavasti jopa niin paljon, että ehdimme käydä keväällä Suomessa.

 Uuden vuoden ilotulitukset

Joulun jälkeen siirryimme Sydneyn keskustaan tarkoituksena seurata vuoden vaihtumista satojen muiden veneiden joukossa, vaikka massa-ankkurointi vähän hirvittikin.

Tästä lahdesta oli tarkoitus siirtyä paremmalle paikalle
katsomaan uuden vuoden ilotulitusta, mutta lopulta jäimme tähän.

Ilmainen aitiopaikka ilotulituksen seuraamiseen oli varattu
hyvissä ajoin. Pitkin rinteitä oli telttoja, patjoja ja tuoleja.

Uuden vuoden ilotulitus on Sydneyssä todellinen spektaakkeli, sillä on jopa oma sivu wikipediassa!  Koronan vuoksi tapahtuma on ollut kahtena edellisenä vuonna pienimuotoinen, mutta nyt räiskittiin niidenkin edestä. Kello 21 oli lasten (ja vanhusten) ilotulitus ja keskiyöllä varsinainen show. Uni alkoi painaa heti perheilotulituksen jälkeen ja niinpä laitoimme kellon soimaan viittä vaille keskiyöksi.

Sydneyn Harbour bridge, satamasilta, on tapahtuman keskipiste ja sadat veneet kokoontuvat vesille sen näköpiiriin. Raketteja ammutaan muualtakin satama-alueella, tänä vuonna viideltä eri alustalta usean merimailin matkalta. Homma oli hyvin organisoitu: poijut rajasivat eri alueet, ankkurialueella piti olla viimeistään kello 19 ja liikkua sai vain tiettyjä reittejä pitkin. Ilmassa pörrasi poliisin koperi ja vesilläkin vilkkuivat siniset valot.
Heräsimme keskiyöllä seuraamaan aivan mieletöntä räiskettä ja rakettishowta, joka kesti ainakin 15 minuuttia, jos ei pidempäänkin. Taivaalle ammuttiin 3,5 miljoonaa euroa. Kuvista tuli epätarkkoja, joten lainaan tähän wikipedian kuvan vuodelta 2006-07.

Kuva: Wikipedia.

Onnea, intoa ja terveyttä vuodelle 2023!

Lintubongarina Sydneyssä

Miljoonakaupunki Sydneystä (5 milj as.) löytyy yllättäen luonnonläheisiä ankkurilahtia ihan läheltä keskustaa. Mielipaikkamme on Bantry Bay, jonka rannoilla ei ole lainkaan asutusta. Toinen mukava lahti on Sugar Loaf Bay, jossa olimme viime viikon kovan etelätuulen ajan. Teimme sieltä käsin myös joulun ruokaostokset ja kävimme bussilla venevarustekaupassa. Eilen siirryimme Bantry Bayhin viettämään joulua. Täältäkin pääsee bussilla ihmisten ilmoille, mutta ruokakauppaa ei ole kävelymatkan päässä.

Bantry Bayn näköalapaikka.

Kummassakin lahdessa olemme käyttäneet kaupungin maksuttomia poijuja. Kätevämpää kuin ankkurointi. Poijut on tehty kestämään 20 tonnia painavan aluksen paino 25 solmun tuulessa ja niitä on 400 kappaletta ympäri Sydneyn vesiä. Poijussa saisi olla enintään 24 tuntia kerrallaan, mutta käytännössä sääntöä ei noudateta - varsinkaan, jos vieressä on vapaa poiju. Omatunto alkoi Sugar Loaf Bayssa kolkutella vasta kun keli laantui ja lahteen alkoi tulla enemmän veneitä. Olimme killuneet samassa poijussa 8 vuorokautta. Bantry Bayssa on rauhallisempaa, lahti on kapea pussinperä, joka houkuttelee lähinnä kalastajia. 

Toinen mukava havainto Sydneystä ovat lukuisat kävely- ja patikointireitit. Monessa paikassa ne kiertävät rantoja, mukaan lukien nämä meidän poijulahtemme. Sugar Loafissa kävimme melkein joka aamupäivä kiertämässä "sokeritopan" eli teräväkärkisen kukkulan. Täällä Bantryssa polku on vaativampi ja koko rengasreitin kulkeminen kestää 2,5 tuntia. 

 

Sugar Loaf Bayn näkymiä.

 

Rappusista ei pääse eroon näissä lahdissa.

Lahtia ympäröivien metsien puusto on pääasiassa eukalyptusta ja jotain pitkäneulaista mäntyä. Aamuisin, varsinkin jos on kosteaa ja viileää, metsästä tulvahtaa ihana eukalyptuksen tuoksu. Auringon noustua korkeammalle alkaa korviahuumaava kaskaitten siritys. Mutta parhaita luontoäänielämyksiä tarjoavat linnut. Olemme tehneet todellista ornitologista salapoliisityötä selvittääksemme kuka täällä laulaa - tai oikeammin ääntelee. Täällä asuu apinalintu, vauvalintu ja rääkyjä.

Rääkyjät oli helppo selvittää. Iltaisin valtavat parvit vitivalkoisia kookkaita kakaduja kokoontuu rantapuihin. Ne rääkyvät tosi rumasti. Mutta mikä ääntelee kuin lapsi tai vauva? Ja joskus olisi voinut vannoa, että metsässä oli apinalauma.

 

Variksen kokoinen kakadu on todella yleinen. Sillä on karsea ääni!

Australia-museossa tutkimme täytettyjä lintuja (kaikki mantereen lajit olivat esillä) ja päättelimme, että apinalintu voisi olla kookaburra. Se on kookas, korpin kokoinen ruskeavalkoinen lintu, jonka nokasta huomaa sen kuuluvan kuningaskalastajien heimoon. Netistä löytyi kookaburran ääntelyä. Sitä kuvailtiin nauruksi, mutta kyllä se apinalauma oli.

Kookaburra, suomeksi isonauraja.

 

Vauvalinnun bongaaminen vei pisimpään. Ääni oli uskomaton, aivan kuin hieman kyllästynyt pieni lapsi tai kovaääninen vauva olisi päästellyt pitkiä vokaaleja, ääää ääää. Kunnes kerran kävelimme ääntelevän korpin ohi. Australialainen korppi - iso musta korppi - ääntelee kuin vauva.

Hyvää joulua näistä lintutunnelmista!

Brisbane - Sydney

Olin kuukauden Suomessa ja sillä välin Hanski ja Manta siirtyivät 462 merimailia etelään, Brisbanesta Sydneyyn - kiitos Raimo Mäkisen, joka tuli gastiksi. Australiassa rannikkopurjehdus on vaativaa, varsinkin näillä eteläisimmillä leveysasteilla. Soppaa hämmentää kovien tuulien lisäksi voimakas etelään kulkeva Itä-Australian merivirta, valtameren mainiki, tuuliaallot ja vuorovesi. Ja ainakin nyt etelään pyrkiessä tuntuu että etelätuulia on tiuhaan. Eteneminen on pätkittäistä, joskus todella lyhyitä legejä. Hyviä satamia on harvakseltaan.

Coffs Harbour on reilun 200 meripeninkulman päässä Brisbanesta
Hanski ja Rami odottivat täällä viikon sopivaa keliä. 

 

Satamasta löytyi kalatori.
Ruokalistalla tällä kertaa tonnikalapihvit.

Vain parikymmentä merimailia ennen Sydneytä Hanski ja Rami hakeutuivat suojaan Pittwater-lahdelle.  Vierasveneille tarkoitettu ulkoilualueen maksuton poiju löytyi taskulampun valossa. Seuraavana päivänä tuuli voimistui sellaisiin lukemiin, että oli parasta odottaa. Keskiviikkona 23. marraskuuta Manta saapui Sydneyyn, ja onneksi Rami ehti vielä olla muutaman päivän turistina ennen lentoa Suomeen. 

Olimme purjehduskaverien vinkistä varanneet Mantalle poijupaikan Cammeray marinasta. Sydneyssä vain harvat ja varakkaat saavat veneensä keskustaan, mutta onneksi lukuisista lahdista löytyy vaihtoehtoja. Laituripaikkaa yleisempää on pitää vene poijukiinnityksessä. Laituripaikkoja ei yksinkertaisesti riitä alueen tuhansille veneille.

Cammeray marina on kapeassa lahdessa eli hyvin suojainen.
Rannat ovat jyrkät, kuva on otettu lähimmältä kadulta.

Pieni kyltti talojen välissä ja 109 askelmaa.
Niiden takaa löytyy marina.

Hanski oli ehtinyt tutustua alueen palveluihin, liikenneyhteyksiin ja Sydneyn nähtävyyksiin, joten minulla oli valmiina yksityisopas, kun viikko sitten saavuin. Marinasta pääsee keskustaan kätevästi bussilla. Taloista, autoista ja kaupoista päätellen Cammeray on vauraiden asuinaluetta. Lähikauppa ei ole mikään ketjumarketti, vaan jonkinlainen maxi-deli: herkkuja ja erikoisuuksia löytyy joka makuun. Hedelmiä, vihanneksia, juureksia ja marjoja on monen normikaupan tarjonnan verran, juustotiski saa pyörryksiin. Viereisestä Northbridgen kaupunginosasta löytyy puolestaan iso Woolworths-marketti, josta saa tavanomaisempaa tavaraa. Sieltä kävimme täydentämässä mm. kahvi-, kauramaito- ja puurovarastot. Kummatkin ovat noin 20 minuutin mäkisen kävelymatkan päässä. 

Kuvakaappaus lähialueen veneistä.
Manta on sinisen pallon kohdalla.

 

Sydneyssä oli tietysti ensimmäiseksi käytävä katsomassa oopperatalo ja merimuseo. Säästän teidät valokuvilta, jokainen tietää miltä tanskalaisen Utzonin suunnittelema purjeista inspiraation saanut upea oopperatalo näyttää. Museossa kiinnostavinta oli kapteeni James Cookin Endeavour-laivan replika. Kannella oli käytetty paljon oranssinpunaista väriä, oppaan mukaan näin oikeassakin Endeavourissa. Olen lukenut paljon Cookista ja aina kuvitellut laivat pelkästään mustan ja puun värisiksi. Ilmeisesti kunnollista lakkaa ei 1700-luvulla ollut, maali oli kannella kestävämpi ja helppohoitoisempi valinta.

Viikonloppuna teimme retken Blue Mountainsin alueelle, joka sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Sydneystä. Vajaan kilometrin korkeus alensi mukavasti lämpötilaa. Aamulla junasta noustessa piti vetää kevytuntuva päälle, mutta iltapäivällä oli jo t-paitakeli.

Katoombasta löytyi Hanskille hattu!

Blue Mountains on valtava luonnonpuisto.
Three sisters on yksi kuvatuimpia kohteita.

Patikoimme pätkät turistialueella, tosiretkeilijät laskeutuvat 500 metriä laaksoon, jossa on useita eripituisia reittejä. Vaihtoehdot laskeutumiseen olivat 900 jyrkkää rappusta tai kaapelihissi, tosin puolivälin laaksoon pääsi junalla, jonka raiteiden kaltevuuskulma on 50 astetta. Korkeanpaikankammoisena - ja yllättäen hieman jalkavammaisena - minulle riitti tasangon lyhyet reitit. Sitä paitsi laaksosta piti tulla myös ylös.

 Sydneyn marinat ja poijupaikat alkavat olla täynnä. Osa veneilijöistä tulee tänne kesäkuukausiksi (joulu-tammikuu) ja osan paikoista vie etelään matkalla olevat veneet. Kun varauksemme 15.12. päättyy, meidän on lähdettävä Cammeray marinasta, mutta sääennuste ei näytä hyvältä matkan jatkamiseen kohti Tasmaniaa. Toistaiseksi emme ole löytäneet uutta marinapaikkaa, mutta yksi lähilahdista (Bantry Bay) sijaitsee ulkoilualueella, jonka rantoja ei ole rakennettu ja jossa on maksuttomat poijut. Poijussa saa olla vain 24 tuntia, mutta tässä lahdessa voi myös ankkuroitua. Voimme ehkä saada jolululahjaksi sääikkunan, ja mikäs sen parempi tapa olisikaan viettää vuoden 2022 joulua kuin purjehtia Tasmaniaan. Kohta nähdään olemmeko olleet tarpeeksi kilttejä!

Banaani metsässä

Tämä oudohko otsikko tuli mieleeni, kun kävin metsässä. En ollut trooppisessa banaanimetsässä, vaan minulla oli metsässä eväänä banaani. Suomalaisessa ihanassa, kauniissa mäntymetsässä, missä pehmeä sammal loistaa vihreän eri sävyissä. Keltainen banaani oli räikeä ja jotenkin liian napakka metsätunnelmaani. Vaikka se oli ostettu Inkoon S-marketista, se edusti tropiikkia, mistä olin juuri tullut. Banaani marraskuisessa mäntymetsässä kuvasti hyvin sen hetkistä olotilaani.

Olin nimittäin muutama päivä aiemmin lentänyt Brisbanesta Helsinkiin. Lentäminen on purjehtimiseen verrattuna kuin ilmiintymistä, ihan liian nopeaa siirtymistä kulttuurista ja ilmastosta toiseen. Olin tullut kuukaudeksi Suomeen, hoitamaan äitini asioita ja muuten vaan lomalle vene-elämästä.

Lähtöä edeltävällä viikolla Brisbanessa oli yli 30 lämpöastetta. Ai että oli ihana istua pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa kaatuneella puunrungolla iltapäivän auringon paistaessa matalalta. Tikka nakutti jossain kauempana ja mäntyjen latvat humisivat havupuun huminaa yläpuolellani.

Pian marraskuun lomani on loppu ja ilmiinnyn banaanien maailmaan, ehkä käyn banaanimetsässäkin. En kyllä usko, että se antaa minulle voimaa samalla tavoin kuin pohjoinen mäntymetsä.

Hanski ja Manta odottavat Sydneyssä. Sekä 30 asteen helle.

 

Purjehdus Brisbaneen: virtuaalipoijuja ja matalikkoja

Brisbane on viihtyisä kaupunki sen pikaisen jokivarsitutustumisen perusteella, jonka olemme muutamassa päivässä tehneet. Kiiltävien ja korkeiden city-rakennusten vastapainona keskustassa on upeita puistoja. Ja tietysti se kuuluisa tekohiekkaranta uima-altaineen. Istutuksia ja pieniä viherkeitaita näyttää olevan pitkin kaupunkia siellä sun täällä. 

Brisbanen keskustassa on turvallista pulikoida. Tosin 18-20 C asteen
lämpötila ei ole houkutellut uimaan.

Olemme ankkurissa kaukana keskustasta, vesibussilinjan (CityCat) viimeisen pysäkin vieressä. Jokea pitkin kiitävä vesibussi on mukava ja nopea tapa liikkua suurkaupungissa. Ankkurointi vilkasliikenteisellä joella on sallittua siihen tarkoitetulla alueella. Jokaisen ankkurialueen vieressä on jollalaituri, vesihana, roskis ja vessa. 

Ankkurialue. Hiekkarannalla on kyltti "uiminen kielletty".
Vieressä on pieni puisto, jossa on kuntoiluvälineitä, piknik
pöytiä ja grilli. Sekä vessat.

Mutta saapuminen Brisbaneen omalla veneellä ei ollut leppoisaa. Se onkin tämän blogin pääaihe. Seuraavassa veneilytermipainotteinen kertomus purjehduksesta Bundabergistä Brisbaneen 15.-18.10.

Sandy Strait ja West Bar

Bundabergista pääsee etelään Fraser-saaren suojassa (joka muuten on maailman suurin hiekkasaari) ja tätä matalaa ja mutkikasta Sandy Strait -reittiä meille suositeltiin avomeripurjehduksen sijaan, kun teimme lähtöä 200 merimailin päässä olevaan Brisbaneen. Tästä sisävesikokemuksesta voisi käyttää monitulkintaista luonnehdintaa "mielenkiintoinen". Matkan varrella toivoin monta kertaa, että olisimme suunnanneet avomerelle. No olipahan kokemus.

Reitti päättyy pohjoisesta tullessa Fraser-saaren ja mantereen väliseen salmeen, jossa on 5 merimailin laajuinen hiekkapankki, West Bar. Sen ylittämiseen tarvitaan paitsi oikea vuoroveden aika, myös hyvä keli: ei liikaa tuulta eikä varsinkaan maininkia. Aallot murtuvat salmen matalikkoon jo kevyessäkin kelissä. Lähipäivien sää näytti hyvältä West Barin suhteen, joten lauantaiaamuna irrotimme köydet Bundaberg Port marinan laiturista, huolimatta siitä, että luvassa oli heti vastatuulta 40 mpk pitkällä Hervey-lahdella. Lahden mataluuden ja virtojen vuoksi aallot nousivat teräviksi ja meno oli aikamoista ryskytystä. Pääsimme lahden yli Fraser-saaren kupeeseen juuri ennen auringon laskua. Merimaileja kertyi 51.

Sandy Strait on laaja vesialue, johon laskee pitkä Mary-joki ja ehkä jotain pienempiäkin. Vastaranta siintää kaukana ja luo illuusion kulkukelpoisesta vedestä. Sitä se ei ole, sillä alue on vedenalaisten hiekkasärkkien täplittämä. Niiden välissä mutkittelee merimerkein varustettu venereitti, joka on osin kulkukelpoinen vain ylävedellä. Aluetta valvoo meripelastusasema (Sandy Strait Voluntary Marine Rescue), jolta saa ajantasaista ja tarkkaa tietoa reitin syvyydestä. Ilmoittamalla Mantan syväyksen saimme itsellemme aikaikkunan matalikon (Sheridan Flats) ylittämiseen.

Sandy Straits. Matalikot vaanivat pinnan alla.

Sunnuntaina ankkuri nousi kello 6.45 ja lähdimme varsinaiselle sisäreitille. Kahden maissa iltapäivällä olimme suoriutuneet matalikoista ja jäimme ankkuriin Fraser-saaren rantaan. Oli ihana sammuttaa moottori, nauttia hiljaisuudesta ja istua pöydän ääreen syömään päivän ensimmäinen lämmin ateria. Intensiivinen mutkittelevan reitin, veden syvyyden ja kellon seuraaminen oli uuvuttavaa. Ja huh, mitä se olisi ollut ilman GPS-navigointia. Illalla lämmitimme saunan.

Seuraavana päivänä (kolmas matkapäivä) edessä odotti West Barin hiekkapankki ja sen takana (vihdoin) avomeri. Paras aika ylittää hiekkapankki on vähän ennen nousuveden huippua (slack). Tuolloin vuorovesi virtaa sisään, samaan suuntaan kuin tuuli ja aallot sekä rannikon lähes ikuinen itämaininki. Olosuhteet ovat helpoimmat huolimatta siitä, että ajetaan kaikkia kolmea vastaan. Paikallinen meripelastusasema (VMR Tin Can Bay) oli antanut meille tännekin aikaikkunan.

Ajoituksen lisäksi on kuitenkin tiedettävä mistä kulkea. West Bar ei tosiaan ole mikään yksttäinen pieni hiekkakynnys, vaan viiden mailin mitalla matalikkoja, jotka muuttavat paikkaa ja muotoa jatkuvasti. Yllättäen tekniikka toi avun. Hanski huomasi Marine Trafficista, että salmessa oli outoja AIS-palluroita. Reitti oli merkattu kuudella virtuaalisella merimerkillä! Lähempänä ne näkyivät omassa AISissamme, mutta vain iPadin Navionicsissa, Simradin plotteri ei tunnistanut näitä AIS-kohteita (ulosajavien huvialusten jono kyllä näkyi). Myöhemmin kuulimme, että virtuaalipoijut ovat aika uusi juttu. Otimme varmuuden vuoksi koordinaatit ylös ja teimme plotteriin waypointit.

Sitten isopurje ylös, moottorista isot kierrokset ja kohti valkoharjaisia aaltoja. West Barin ylitys kesti vajaat kaksi tuntia. Vihdoin pääsimme kääntämään kurssin etelään, sammuttamaan moottorin ja avaamaan genuan isopurjeen seuraksi. Olipa ihana olla aavalla merellä!

Tätä iloa kesti kuitenkin vain aamuyöhön saakka, jolloin saavuimme Moreton-lahden lähelle. Lahti on 30 merimailia leveä matala lahti, jonka poikki kulkee laivaväylä. Näimme jo kaukaa usean redillä olevan laivan valot ja pian alkoi näköpiiriin ilmestyä myös liikkuvia laivoja. Yksi tuli kohti ja niin lähelle, että oli tartuttava VHF:ään. Ilmoittivat näkevänsä meidät ja väistävänsä. Laiva menikin ohi, mutta kääntyi pian perän takana taas kohti. Mitä ihmettä? Äkkäsimme olevamme alueella, jossa luotsi nousee tai lähtee laivasta. Laivoja alkoikin putkahdella Moreton-lahden reitiltä meitä - tai siis pilot boarding aluetta kohti. Pimeässä yössä moinen trafiikki ei ollut yhtään hauskaa. Tilanne oli kuitenkin hallinnassa, kun tiesimme mitä oli tekeillä.

Aamun sarastaessa olimme itsekin jo Moreton-lahden alueella ja lähdimme purjehtimaan kohti laivaväylää. Moreton on hiekkapankkitilkkutäkki ja ainoa merkattu syvä ja selkeä reitti on laivaväylä. Ajoimme kerran melkein hiekkapankille ennen kuin saavutimme laivaväylän, josta oli 10 merimailia Brisbane-joen suulla sijaitsevaan konttisatamaan. 

Onneksi satamassa oli tilaa, vaikka joessa sijaitsikin.

Satamasta alkoi viimeinen etappi, joki. Vähitellen laivat, kontit, nosturit ja makasiinit jäivät taakse ja rannalla alkoi olla asutusta. Kun parin tunnin jokiajelun jälkeen eteemme tuli huviveneiden ankkurialue (mikä oli siinä vaiheessa yllätys, emme tienneet että joelle voi näin vapaasti ankkuroitua), laskimme ankkurin sopivaan vapaaseen väliin suomatta ajatustakaan matkan jatkumiselle. Olimme perillä Brisbanessa.

Jakaranda puut kukkivat ja näitä on paljon!
Kukka on kuin meidän kissankello.