Lombok, Medana Bay ja retki vesiputoksille

Saavuimme Medana Bay marinaan keskiviikkona 26.7. juuri ennen auringonlaskua. Taakse oli jäänyt 931 merimailia ja aikaa kulunut 8 vuorokautta. Pohjoiseen avoimella lahdella oli kymmenkunta purtta poijuissa, onneksi meillekin löytyi vielä vapaa poiju. Ensimmäisen illan vietimme veneessä. Vaikka purjehdus oli ollut helppo, väsymys vei vallan. Muutaman lasillisen jälkeen painuimme nukkumaan.

Marinan alue käsittää useita hehtaareja. Taustalla hotelli.
Paikka on siisti ja viihtyisä.

 

Olimme jo etukäteen saaneet tiedon, että pääsemme kirjautumaan maahan vasta perjantaina. Marinan alueella saisimme kuitenkin liikkua ja menimmekin heti torstaina aamupäivällä kuppilaan tuhdille brunssille. Vähän hämmästytti, kun paikalla oli viranomaisia. Miksi eivät hoitaneet meidän papereitamme heti? He tulevat 30 km päästä Mataramin kaupungista. No, nämä ovat näitä viranomaisjärjestelyjen salattuja polkuja. 

Perjantaina aamupäivällä yksi tullivirkailija saapui ja kävi veneessä. Hän halusi nähdä, että moottorin sarjanumero vastaa papereita. Myös MMSI-numero tarkistettiin oikeaksi. Lahdella on jatkuvasti hieman svelliä ja luulen, että Mantan keinunta sai miehen pahoinvoivaksi, sillä hän avasi muutaman kaapin, vilkaisi lääkelaatikkoa ja halusi sitten nopeasti takaisin rantaan. Iltapäivällä saapui kaksi muuta tullivirkailijaa, jotka täyttivät marinan kahvilassa pinon lomakkeita Hannun allekirjoitettavaksi. Sitten jäimme odottamaan "immigrasi"-viranomaisia, jotka saapuivat marinaan tietokoneineen vasta lähempänä neljää. Lopulta meillä oli pienet viisumi-tarrat passeissa ja olimme virallisesti Indonesiassa. Veneen sisäänkirjauspaperit sekä kuulemma tärkeä terveyspaperi jäivät kuitenkin marinan haltuun. Saamme ne lähtiessä, kunhan olemme maksaneet marinalle maahantulon agenttina toimimisesta. Veloitus kuulostaa mojovalta, neljä miljoonaa rupiaa, mutta miljoona on euroissa noin 60 euroa. Nollissa on ollut totuttelemista. Marinan poijumaksu on 170.000 rupiaa/vrk eli 10 euroa.

Kuppila on mukava oleskelu- ja seurustelupaikka. Viileämpi kuin vene.

 

Lähdimme vielä perjantai-iltana pienelle kävelylle marinan portin ulkopuolelle. Siellä avautuikin aivan toisenlainen maailma: betoniseinäisiä ja aaltopeltikattoisia rähjäisiä asumuksia, mopoja, kanoja, kulkukoiria, pakokaasua, melua ja ihmisiä. Suurin osa huuteli meille iloisesti hello. Ovat tietenkin tottuneet marinasta putkahtaviin purjehtijoihin. Äänimaailmaa hallitsee viidesti vuorokaudessa moskeijan rukouskutsu. Se kajahtaa tupla-stereona, sillä moskeijoita on pienellä alueella ainakin 4-5. Kuin kyläkirkko, jokaisella omansa. Moskeijasta kajautetaan rukousten lisäksi tiedonantoja kyläläisille. Aika kätevää. Lombokin asukkaista 85 % on muslimeja, mutta itäisillä saarilla kristinusko on valtauskonto. Indonesiassa on myös hinduja.

Marinan portin ulkopuolella. Taustalla yhden
moskeijan minareetit.

 

Lauantaina lähdimme kävelemään parin kilometrin päähän sim-kortteja ostamaan. Ilmastoitu ja länsimaalaisittain kalustettu pieni toimisto oli kuin toiselta planeetalta verrattuna kadunvarren putiikkeihin. Indonesiassa sim-kortin osto vaatii henkilötietojen ja puhelimen IMEI-numeron kirjaamisen systeemiin, mikä ei kuulosta kovin hyvältä yksityisyyden suojan näkökulmasta, mutta minkäs teet. Data on täällä naurettavan halpaa. Päädyimme ostamaan 115 gigan /30 vrk palvelun hintaan 9 euroa, sillä koko potista vain 21 G toimii Lombokin ulkopuolella. Edulliset mobiilihinnat näkyvät katukuvassa: kaikilla aikuisilla on kännykkä, mutta lapsilla niitä ei näe.

Marinan kahvila tarjoilee syötävää ja juotavaa aamusta iltaan ja se on mukava kohtaamispaikka. Meitä purjehtijoita on hyvä määrä: tarpeeksi monta, mutta ei liikaa, jotta kaikkien kanssa on tullut juteltua ja eri iltoina syntyy aina hieman erilaisia pöytäkuntia. Monet käyvät aamiaisellakin kuppilassa. Täällä on parikymmentä venettä ylhäällä, niiden joukossa Vekan ja Hannan sy Canace. Indonesiassa ei ole montaa paikkaa missä veneen saa ylös kuivalle maalle, minkä marinan omistaja Peter on hoksannut. Veneet nostetaan luiskaa pitkin trailerin päällä traktorin vetämänä. 

Telakka-alue on laaja, tässä osa ylhäällä olevista veneistä, joukossa sy Canace.

 

Sunnuntaina - eli tänään - lähdimme patikointiretkelle Rinjani-tulivuoren juurelle. Rinjani on 3726 m korkea ja Indonesian toiseksi korkein vuori. Huipulla on kraaterijärvi, jonka vettä johdetaan betonikouruja pitkin useaan kylään. Huipullekin voi kiivetä, mutta meille riitti kävely 600 metrin korkeudella kahdelle vesiputokselle. Tarve liikkumiseen oli taas aikamoinen reilun viikon istuskelun jälkeen. 

Vesihuoltojärjestelmä.
Kanava on suurimmalta osaltaan katettu.

Mutta ennen kuin pääsimme viidakon vehreyteen, istuimme puolitoista tuntia autossa. Matkaa Medanasta Senarun kylään, josta patikointireittimme alkoi, oli 50 km, mutta teiden kunto ja muu liikenne - lähinnä mopot - eivät salli suuria nopeuksia. Olimme sopineet turisteja kuskaavan nuoren Abdullahin kanssa kyydistä Senaruun. Hän tuli kello 8 aamulla hakemaan meidät marinasta. Auto oli siisti ja miehen ajotapa rauhallinen ja valpas, minunkaan ei tarvinnut peltätä kaoottisessa liikenteessä. Tosin näin sunnuntaina sitä oli arkea vähemmän.  

Mopo tai moottoripyörä on yleisin kulkuneuvo. Niillä kuljetetaan niin tavaraa kuin valtavia kasvipaaleja vuohille, nelihenkinen perhekin matkustaa yhdellä mopolla, äiti parin lapsen kanssa, joskus jaloissa kulkee koira. Ehkä noin puolet käyttää kypärää, lapsilla sitä ei juuri näe. Kerran näin noin kolmevuotiaan lapsen nukkuvan ohjaustankoa vasten, kun äiti päästeli menemään. 

 

Ensimmäinen putous oli 20 minuutin helpon kävelyn päässä.

Sopimukseemme sisältyi kuljetuksen lisäksi opas ja pääsymaksu luonnonpuistoon. Senarun kylästä kotoisin oleva oppaamme, 30-vuotias "Jum" oli tehnyt oppaan ja kantajan työtä 10 vuotta. Huipulle kiipeäminen vaatii useamman päivän, ja paikalliset sherpat vievät ylös painavat varusteet kuten teltat, keittovälineet ja ruuat. Jum kertoi kantaneensa jopa 40 kiloa, mikä on paljon, koska tavarat lastataan koreihin tai nyytteihin, sidotaan bambukeppiin ja kannetaan olkapään tai niskan varassa. 

Iloinen oppaamme "Jum".

Meidän reitillemme ei opasta välttämättä tarvinnut, polku oli helppo, mutta on hyvä kantaa pieni korsi kekoon, paikallisilla ei nimittäin kovin montaa tulonlähdettä ole. Jumin kanssa oli hauska jutella. Hän kertoi oppineensa englantia kuuntelemalla patikoijien puheita. Päivä poissa veneeltä raikkaassa viidakkoilmassa teki hyvää. 

Vesiputous numero 2. Hanski seisoo sen vasemmalla puolella.
Ilma oli täynnä tihkua ja paikalle päästäkseen oli kahlattava muutaman matalan joen yli.

 

Metsässä piti olla apinoita, mutta sellainen putkahti esiin vasta
asutuksen keskellä. Taustalla yksi kylän hotelleista.