Tasan 12 vuotta sitten

En ole saanut kirjoitettua luvattua viimeistä päivitystä, mutta kun hoksasin että eilen, 10. kesäkuuta, oli tasan 12 vuotta siitä, kun lähdimme pursiseura Sindbadilta kohti Pietaria, on pakko ryhdistäytyä.

Ympyrä sulkeutui viimeistenkin merimailien mitalla perjantaina 24. toukokuuta, kun purjehdimme Inkoosta pursiseura Sindbadille Lauttasaareen. Laiturilla oli iso joukko vastaanottajia, juhlaliput liehuivat ja Hannu Laineen saksofoni soi. Heti ensimmäisenä meitä tuli tervehtimään pariskunta, jota en tunnistanut, ja ehdin hetken olla nolona, kunnes he esittelivät itsensä: Ari ja Eija Luoma, sy Arctic Lady. Olimme tavanneet vähemmän arktisissa oloissa eli Panamassa vuonna 2005. Ei ehkä tarvitse nolostua, jos ei tunnista ihmisiä 21 vuoden takaa! Kaverit ja suurimman osan sindbadilaisia sentään tunnistin, mitä auttaa se ettemme ole olleet poissa koko 12 vuotta.

Ainoa kuva, jonka ehdimme itse ottaa.

 

Sitten saimme lasin käteen, sy Olivian Markku Mikkola piti puheen, Mäkisen Rami hoiti kuohuvan tarjoilun ja Mustosen Riitta oli tehnyt aivan upean ja maukkaan kakun. Kaikkien tuntema Ruffe teki meistä videon Valtameripurjehtijoiden facebook-sivulle. Sari Mikkolan kamerat naksuivat eikä halauksista meinannut tulla loppua! Aivan häkellyttävän upea vastaanotto! 

Kuva: Sari Mikkola FhotoUnic

 

Kuva: Sari Mikkola PhotoUnic

Meillä oli veneessä pieni valokuvanäyttely ihmisistä ja sukulaisista, jotka ovat purjehtineet Mantalla tai olleet lomailemassa kanssamme. Lasten kasvamisesta huomaa konkreettisimmin ajan kulun. Hanskin pojanpoika Nuu oli 4-vuotiaana isänsä kanssa vierailulla Portugalissa, nyt sama pikkupoika on 15-vuotias teini. 

Tämä on suosikkini! Hanskin pojanpojat Lanzarotella
tammikuussa 2014. Kymmenen vuotta tekee tuossa iässä ihmeitä.

 

Tunteet purjehduksen päättymisestä maailmalla eivät ole muuttuneet. Olemme edelleen tyytyväisiä, että olemme kotona. Manta on Inkoon uudessa satamassa ja siellä on toistaiseksi käyty vain tyhjentämässä venettä. Meillä kummallakin on niin paljon mielenkiintoista tekemistä, ettei vesillelähtö ole tullut edes mieleen. Hanskilla classic trial ja minulla kasvisten kasvatus (tänä kesäänä tomaattia, paprikaa, kesäkurpitsaa, mangoldia, pinaattia). Teemme lisäksi pienessä määrin vielä töitä. Kirjoitan nykyään Pohjoismaiden vanhimpaan veneilylehteen, Frisk Brisiin. Tuleeko uusi matkakirja?, moni on kysynyt. Tuskin, ellen keksi kiinnostavaa näkökulmaa. Tällä hetkellä tuntuu, ettei yksinkertaisesti ole aikaa niin isoon projektiin.

Asumme mökillä ja nautimme ihanista kesäpäivistä. Olemme seuranneet lintujen pesintää (kaikissa 12 pöntössä on asukkaita!), kirjosieppojen nahistelua ja kuunnelleet tikanpoikien vaativaa huutelua. On ollut hienoa seurata kevään muuttumista kesäksi. Tätä olen kaivannut, Suomen valoisa kevät on ainutlaatuinen.

Viikon kuluttua elämämme muuttuu seuraavaksi 12 vuodeksi aika lailla: seiskarinkoira Pikistä tulee pienen perheemme kolmas jäsen. Pennun kanssa tuskin tarvitsee miettiä, mitä tekisi.

Elämä on ollut hyvää kuluneen 12 vuoden aikana. Olemme nähneet upeita ja erityisiä paikkoja ja saaneet kokea paljon. Nämä vuodet eivät ole olleet pelkkää purjehdusta ja uusia elämyksiä kaukana kotoa, vaan myös pitkiäkin aikoja Suomessa ja niihin on sisältynyt läheisten suruja ja iloja, vakavia sairastumisia ja poismenoja. Asioita, jotka mieluiten ottaa vastaan ja jakaa läheisten kanssa. 

Tähän sopisi nyt joku fiksu loppulause tai lista maista joissa olemme käyneet, lukuja meripeninkulmista joita olemme purjehtineet, mutta sanonpa vaan että

Kiitos lukijoille, ihanaa Suomen suvea!

Itämeren ihanat saaret

Päästyämme eroon Kielin kanavasta ja flunssasta, etenimme joutuisasti. Ei kuitenkaan vastatuuleen, mutta sää suosi ja parin päivän päästä rantauduimme Bornholmiin. Ensin Rönneen täydentämään muonavarastoja ja syömään jäätelöä, sitten Hammerhaveniin, joka on suosikkisatamamme Bornholmilla. Aikoinaan se oli edullinen, ehkä vaatimattomien palveluidensa vuoksi, mutta nyt hinta oli sama kuin Rönnessä, peräti 44 € yöltä. Tämän reissun kallein satamamaksu. Luin myöhemmin, että satama oli uudistettu 2012. Me taisimme olla täällä viimeksi 2010.

Rönne. Huikaiseva taivas edellisen päivän rokkasumun jälkeen.

Hammerhavn.

Aamulla kävelimme 1200-luvulla rakennetun linnan raunioille. Kevät oli täällä kukkeimmillaan, linnut sirkuttivat ja kasvit tuoksuivat. Taas totesin saman kuin syksyllä Hollannissa: en voisi elää ilman puita!

Polku satamasta kukkulan laelle tarjoaa monenlaista kasvustoa.

 

Kun tarkkaan katsoo, näkee sataman.

Hammerhavenista oli sopivasti päiväpurjehdus Ruotsin Utklippanille. Se on ehdottomasti yksi suosikkimme Itämerellä. Saari koostuu kahdesta luodosta, joiden välissä on suojainen satama-allas. Parasta olivat nyt linnut, lähinnä monenlaiset lokit. Näin pesimäaikaan ei saaren joka kolkkaan saanut kävellä, mutta kiikaroitavaa riitti. Ilta kului lintuja katsellessa.

Satama-allas rakennettiin 1937-42. Majakka ei enää toimi.

 

Satamaan on väylä sekä itä- että länsipuolella.

Nimestään huolimatta Utklippan ei ole ulkomerellä, vaan 10 merimailin päässä Ruotsin etelärannikosta.  Kalmariin on sopiva päiväpurjehdus, noin 50 merimailia, ja sinne suuntasimme seuraavaksi, koska luvassa oli vastatuulta. Kalmariin pääsimme navakassa myötiksessä purjeet virsikirjalla. Vaikka satama on suojan puolella, tuuli sielläkin kovaa. Pitkä ja kapea muoto ei ole paras. Vierasveneitä ei ollut montaa, mutta eipä ollut kaikki paikatkaan käytössä. Löysimme vapaan kolon aivan huoltorakennuksen edestä. Myöhään meidän jälkeemme satamaan oli tullut suomalainen sy Lyra, upeassa kunnossa oleva vanha Vagabond31. Kippari oli yksin viemässä venettä etelään.

Kalmarissa riittää ravintoloita ja kaikenlaista muutakin katseltavaa. Söimme illalla italialaisessa ravintolassa ja aamukävely tehtiin linnapuistoon. Se riitti tarjonnasta meille. Pitelimme tuulta vielä toisenkin yön ja sitten lähdimme aamulla aikaisin kohti Öölannin kärkeä. Nyt meno meni koneajoksi, ennustettua tuulta ei ollut riittävästi.

Kalmarin linna.

Illalla ajoimme isoon Grankullavikeniin ja laskimme ankkurin. Lämmitimme pitkästä aikaa saunan. Satamissa ei oikein viitsi saunoa ja luonnonsatamat ovat olleet vähissä. Tietysti pulahdimme (kaksi kertaa!) Itämereen. Olipa ihana olla Kotimerellä!

Myös koti ja kotisatama alkoivat kutsua ja lopulta jätimme suunnitelmissa olleen Viron väliin ja tulimme Öölannin kärjen ankkurilahdesta suoraan kotiin Inkooseen. Ensin sää suosi, tulimme spinnulla vuorokauden, mutta lopulta tuuli moinasi ja oli pakko käynnistää Perkins.

Ensimmäisenä aamuna ruudulla näkyi tuttu AIS: sy Tikki.
Vaihdoimme kuulumiset Anteron kanssa VHF:ssä.

Päätän tämän postauksen tähän, vielä on jäljellä kotiintulojuhla sekä mietteet tämän elämäntavan saamisesta päätökseen. Lähdimme Helsingistä 11.6.2012. Vaikka olemme itse käyneet Suomessa usein ja pitkiäkin aikoja, on Mantan saaminen kotiin matkan todellinen päätös.

Sairastelua Kielin kanavalla

Päivä sen jälkeen kun Riitta ja Raimo olivat lähteneet Harlingenista, alkoi kurkku tuntua karhealta ja lopulta meillä kummallakin oli keuhkoja repivä yskä. Olin ennen lähtöä potenut kuukauden ylätiehengitystulehdusta ja tauti oli samanlainen sillä erotuksella, että nyt ääni lähes katosi pariksi päiväksi. Ei kovin kätevää, kun toinen on huonokuuloinen. 

Sääikkunat etenemiseen olivat vähissä, joten lähdimme kröhästä huolimatta kohti 20 merimailin päässä olevaa Terschellingiä, joka on yksi monista Friiseinsaarista. Saariketju ulottuu aina Alankomaiden Den Helderistä Saksan Elbelle ja edelleen Tanskan Jyllannin niemimaalle. Se rajaa matalan sisämeren (Waddenzee, Vattimeri) Pohjanmerestä.

Näkymä Terschelling saaren West-kylästä itään.
Ensimmäinen majakka rakennettiin 1323, nykyinen Brandaris vuonna1594. 

Otin avotilassa olevan hätäpillin taskuun, koska kurkusta lähti äänekkäimmillään käheää raakkumisia. Purjehdus oli epätavallisen vähäsanainen eikä pilliäkään tarvittu. Vattimerellä on syytä pysyä väylällä ja mieluummin nähdä reunamerkit, sillä sen ulkopuolella tömähtää hiekkaan. Sää oli pilvinen, mutta näkyvyys hyvä, ja navakan tuulen ansiosta pääsimme mukavasti määränpäätä kohden. Tosin pääväylältä erkaneva reitti Terschellingenin satamaan toi hieman jännitystä, kun juuri päivitetyn Navionics-kartan mukaan menimme suoraan matalikolle. Näkönavigointi oli tässäkin avain, hiekkapankit liikkuvat siihen tahtiin etteivät kartat pysy perässä, mutta lateraalipoijujen ketju ohjasi oikeaa reittiä.

Terschelling on noin 35 kilometriä pitkä hiekkasaari, joka houkuttaa turisteja. Yhteyslaivat tuovat useita kertoja päivässä porukkaa saarelle. Polkupyörä on paras tapa tutustua paikkaan, minkä huomaa sekä lukuisista vuokraamoista että vilkkaasta pyöräliikenteestä. Voimattoman olon ja yskänkohtausten vuoksi jouduimme tyytymään lyhyeen kävelyyn saaren pääkylän Westin liepeillä. Missasimme myös Kuninkaan päivän juhlan, jota vietetään Willem-Alexanderin syntymäpäivän kunniaksi 27. huhtikuuta. 

 

Terschellingin maisemaa luoteeseen.

On manittava myös, että Huippuvuorten ja Novaja Zemljan "löytäjä" Willem Barentsz syntyi Terschellingenissä vuonna 1550.

Dieselin tankkaus aiheutti kuitenkin puuhaa. Terschellingenissä on meriasema, mutta yllättäen pumppu oli rikki. Ehdimme ajaa tankkauslaiturin luo, kunnes näimme "pientä laittoa" vaativat putket ja sähköjohdot törröttämässä. Sataman verkkosivulle tai Harlingenin satamakapteenille tieto ei ollut kulkenut. Kun huomautimme tästä satamakonttorissa, oli ongelma ensin meidän, mutta lopulta satamakapteenilla oli muutakin asiaa viiden kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle ja hän haki meille peräkärryllä 125 litraa dieseliä. Yksikään saaren turisteja kuskaavista takseista olisi tuskin ottanut polttoainekanistereita kyytiin.

Käyhän se näinkin.

Sääikkunat olivat taas vähissä, varsinkin kun nyt piti huomioida myös Pohjanmeren aallokko ja vuorovesivirrat. Vaikka puolikuntoisuus hillitsi lähtemisen intoa, motivoi 43 euron vuorokausimaksu toiseen suuntaan. Niinpä 29.4. maanantaiaamuna kello soi 4.30 ja irrotimme köydet aamun sarastaessa. Kesti pari tuntia päästä saaren pohjoispuolelle syvään veteen, missä kokan saattoi kääntää kohti itää.

Laitamyötäistä ja aurinkoa riitti iltapäivään, sitten tyyntyi ja yöllä alkoi sataa. Aamulla olimme Elben suulla ja loppupäivä menikin vastavirtaan köröttäen. Harvinaisen tylsää. Iltapäivällä saavuimme  Brunsbütteliin ja pääsimme suoraan sulkuun. Olin maksanut sulkumaksun 35 € netissä, mikä on vasta vuoden käytössä ollut palvelu ja kaipaa vielä loppusilausta, sillä maksusta saatu koodi piti kirjoittaa kissan kokoisilla kirjaimilla aaneloselle ja näyttää sulkuvahdille. Hupaisaa, mutta helpompaa kuin maksuautomaatti.

Lämpötila nousi sulussa laakista ainakin 15 astetta (tosin tuntui kuin 25) ja tuli kiire riisua untuvatakki, pipo ja kaikki villa-aluskerrastot. Jäimme heti sulun kupeessa olevaan pieneen Brunsbüttelin marinaan ja saatoimme vihdoin huokaista sekä nauttia lämmöstä. Lokiin oli kertynyt 173 merimailia. Purjehdus ei ollut vaativa, mutta tylsä ja äänekäs koneella jurruttaminen oli kyllä vienyt kaikki mehut. Vaihdoimme sandaalit jalkaan ja menimme marinan vieressä olevan kuppilan terassille syömään kalaa ja juomaan hyvää olutta. Ai niin, oli vappuaatto!

Vihdoin lämmin ja vain kanavan matkan päässä Kotimerestä!

 

 

Marina on ihan sulun kupeessa ja tarjoaa aika huimia näkymiä.

Jätimme Brunsbüttelin seuraavana aamuna. Oli huikaisevan kaunis kevätpäivä. Edes kanava-ajo ei tuntunut tylsältä, vaan ihastelimme kanavan varren vihreitä puita ja pensaita, valkovuokkoja ja voikukkia, nuuhkimme kevään tuoksuja ja nautimme lintujen laulusta. Iltapäivällä pysähdyimme  Rednsburgin marinaan. Jäimme lopulta kolmeksi päiväksi parantelemaan tautia. Hanski oli saanut kaiken kukkuraksi silmätulehduksen, oletettavasti flunssaan liittyvän sidekalvotulehduksen. Saksassakaan ei saa antibioottitippoja ilman reseptiä, mutta apteekkari suositteli homeopaattisia tippoja. Joko ne ovat auttaneet tai sitten silmät ovat parantumassa muutenkin. Huomenna jatkamme matkaa.

Lintuparatiisi tekosaarella

Marker Wadden osoittautui todelliseksi helmeksi. Luonnonsuojelualue on tuhansien lintujen koti. Nyt pesintäaikaan meno oli vilkasta ja äänekästä.  

Kausi ei vielä ole päässyt alkuun ja tilaa riittää. 

 

Kesäaikaan Wadden on niin suosittu, ettei sataman 60 venepaikkaa aina riitä. Lisäksi charter- ja yhteysalukset tuovat turisteja. Saarella on ravintola ja pieniä majoitusmökkejä. Wadden on omavarainen sähkön ja veden suhteen.

Etelärannan dyynejä.

Lintujen tarkkailuun oli rakennettu koppeja ja suojattu lähestyminen.

Kun Pohjanmeren iso luonnonlahti Zuiderzee oli padottu ja muodostettu kaksi tekoallasta, Ijsselmeer vuonna 1932 ja Markermeer vuonna 1976, huomattiin että Markermeer oli lähes vailla elämää. Niinpä alettiin rakentaa tekosaaristoa ekosysteemin ylläpitämiseen. Joskus aikoinaan koko Markermeer oli tarkoitus täyttää, mutta se ajatus hylättiin 1940-luvulla.

Ainoa lintukuva:
kaksi valkoista kyhmyjoutsenta, yksi musta joutsen ja kaksi merihanhea.

 Kännykällä ei linnuista saanut kuvia, mutta kiikarilla oli hauska seurata kosintomenoja ja bongata uusia lajeja. Tunnistaminen oli vaikeaa, sillä saaren oma lintuinfo oli ainoastaan hollanniksi. 

Uusia bongauksia olivat mm. kapustahaikara (hauska takatukka), siro ja kaunis avosetti ja lapasorsa. Saarella oli valtavasti lokkeja, tiiroja, merihanhia, haikaroita. Näimme muutaman joutsenen, joukossa yksi musta. Tuttuja lajeja olivat nokikana, liejukana, telkkä, silkkiuikku ja sinisorsa. Västäräkit ja pääskyset yrittivät turhaan tuoda kesän tuntua noin 5 asteiseen säähän. Mutta kiva niitäkin oli katsella.

Havainnot kirjataan liitutauluun.

Waddenin rauhassa oli sopiva hetki lämmittää sauna ja käydä pulahtamassa makeassa vedessä. Kyllä virkisti, veden lämpötila arviolta noin 8-10 astetta. Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa, taas kerran lähestyvän myrskyn vuoksi. Suunta Enkhuizeniin oli tiukkaa kryssiä mukavassa noin 5-6 sekuntimetrin tuulessa ja auringon paisteessa. Saavuimme iltapäivällä kaupunkiin ja odotimme tunnin verran, että korjauksessa oleva kävelysilta avautui ja pääsimme sisäsatamaan. 

Enkhuizen Binnenhaven. Täälläkin oli tilaa. Pitelimme tuulta 3 yötä.

Enkhuizenissa on mielenkiintoinen Zuiderzee-museo. Sisämuseon alukset, esineet, vaatteet ja filmit katsottiin aamupäivällä, sitten käytiin veneellä lounaalla ja iltapäivällä tutustuttiin valtavaan ulkoilmamuseoon. Rami pääsi tekemään hamppuköyttä, ja saimme maistaa juuri savustettua silliä. Ei todellakaan mikään kuollut paikka. Museo kuvaa ihmisten arkea Zuiderzeen rantakylissä ennen patoa. Pohjanmeren tulvat tuhosivat taloja ja aluksia, mistä syntyi ajatus suojapadosta. Sen suunnitteli insinööri ja poliitikko Cornelis Lely. 35 kilometriä pitkä Afsluitdijk rakennettiin 1927-1932.

Oli kiva saada Riitta ja Raimo vieraiksi! Eilen tiistaina he lähtivät
Harlingeista kotiin. 

Enkhuizenista purjehdimme (=kryssimme) yöksi Makkumiin ja sieltä lähdimme aamun sarastaessa Lorenz-sulun läpi suolaiseen veteen, vuorovesien ja virtojen maailmaan. Sululta oli 9 merimailia Harlingeniin, jossa nyt Hanskin kanssa odotamme taas kerran tuulen laantumista. Mutta tuuli ja vesisade on kuitenkin kivempi kuin lumisade.

Talvikausi ohi

Hollannissa veneilykausi alkaa huhtikuussa ja meidän oli vapautettava Mantan talvipaikka viimeistään 14.4. Niinpä lensimme Amsterdamiin viikkoa ennen.

Manta oli selvinnyt Hollannin sateisesta talvesta hyvin. Sisällä oli vähän hometta, mutta todella vähän siihen nähden, että vene oli viettänyt viisi kuukautta kosteassa ilmastossa kaikki luukut suljettuna. Vain kaksi dorate-venttiiliä toi ilmaa sisään. Talven aikana tuulta oli enimmillään 30 m/s ja puuskat päälle (20 sekuntimetrin puuskat ovat täällä tavallisia, niitä oli ainakin kerran viikossa). Kerran tulvavesi nousi laiturin tasolle ja neuvokas naapurimme sitoi kiinnitysköysiin turvanarut estämään köysien nousemisen pollareiden yli.

Manta Hoornin vanhassa satamassa, minne siirryimme talvipaikasta.

Tulopäivä oli lämmin ja tuuleton. Tämä on mainitsemisen arvoista, sillä sen jälkeen on ollut kylmää tai kylmää ja sateista. Anu ja Masa olivat vastassa Hoornin juna-asemalla (johon pääsee kätevästi suoraan Schipholin kentältä). He olivat palaamassa asuntoautollaan Espanjasta ja poikkesivat tapamaan ja auttamaan meitä. Suurkiitos siitä!

Kevään ensimmäinen terassiolut. Sää suosi ensimmäisinä päivinä.

Heti alkuun kävimme autolla ruokakaupassa ja seuraavana päivänä vielä täydennysostoksilla.  Leppoisa sää käytettiin heti hyväksi ja Masa ja Hanski laittoivat isopurjeen ja uuden genuan paikoilleen. WB:n neuloma uusi genua istuu hienosti, tosin vielä emme ole päässeet sillä purjehtimaan.

Uusi genua

Anu ja Masa lähtivät keskiviikkoaamuna kohti Suomea ja me jatkoimme Hanskin kanssa Mantan laittamista purjehduskuntoon. Kaikki laitteet lähtivät toimimaan, tosin autopilotti vasta pienen vianetsinnän ja yhden piuhan vaihtamisen jälkeen. Simradin plotterinäyttö (12") on hiljalleen vuosien varrella mennyt pilalle ja vaihdettu syksyllä varanäyttöön (8,4"). Näytön lasin alle tulee ilmakuplia eli liimaus irtoaa vähitellen. Sama on tapahtumassa myös varanäytölle, joka on ollut meillä mukana useita vuosia. 

Vanhimmat talot ovat 1600-luvulta. Talot ovat hieman etukenossa
jotta tavaroita voitiin turvallisesti nostaa ylös katon rajassa olevalla vinssillä.

Vanhan sataman perinnealuksia.

Viikon kuluttua sunnuntaina menimme jälleen Hoornin asemalle, tällä kertaan vastaan Ramia ja Riittaa. Siirryimme Grashaven-marinasta viereiseen vanhaan satamaan. Sunnuntai oli kaunis, mutta tulossa oli pari päivää myrskyä, joten jäimme sataman suojaan ja tutustumaan Hoorniin. Täällä on Kap Hornin muistolaatta, mutta ei merimuseota tai muuta, mikä kertoisi entisajan purjehduksista. Nähtävydet rajoittuvat vanhan kaupungin kujiin, kirkkoihin, taloihin ja aukioihin. Hienoa kuitenkin olla samassa satamassa, josta vuonna 1615 lähdettiin "löytämään" Kap Horn.

Tähän aikaan vuodesta on tilaa. Hoornin vanhasatama.

Huomenna keskiviikkona on tarkoitus suunnata 15 merimailin päässä olevalle Marker Wadenille, tekosaarelle, jossa pesii erilaisia lintuja.  Matala hiekkasaari on luonnonsuojelualue.

Talvisatama Hoorn

Emme jääneet vangeiksi Hollannin kanavaverkostoon, vaikka läheltä piti. Vielä kaksi siltaa meni epäkuntoon, mutta onneksi takanamme. Tapahtumat lisäsivät hieman mieleen hiipinyttä ahdistuksen tunnetta odottaessamme Haarlemissa edessä olevien siltojen aukeamista. Niitä oli vielä seitsemän sekä yksi sulku, takaisin ei päässyt. Useat sillat ovat niin matalia, ettei maston kaataminen kannelle auttaisi.

Yksi Haarlemin nähtävyyksistä on keskustassa sijaitseva
tuulimylly, jonka Adriaan de Booys rakennutti 1779.
Mylly tuotti betonia yksinoikeudella 25 vuotta.
Hyvä bisnes tiilitalojen kaupungissa.

 Tiistaina ajoimme ison lotjan perässä viiden sillan ja yhden matalan sulun läpi, jotta olisimme varmasti ajoissa paikalla, kun ensimmäinen moottoritiesilta keskiviikkona kello 9.55 aukeaa. Sulun läpi olimme tulleet taas suolaiseen veteen, vaikka matkaa merelle olikin.

Koko viikon kestänyt sade taukosi lähtöhetkellä!

Odotuspaikka ennen viimeisiä siltoja. Maihin ei pääse, mutta ei siihen ollut tarvettakaan.

Ja vihdoin keskiviikkona 8. marraskuuta puomit pysäyttivät moottoritiellä suhaavat autot ja rekat, tie nousi niiden edessä pystyyn ja Manta pääsi läpi. Heti kun olimme toisella puolella kellot alkoivat kilkattaa ja silta laskeutui takaisin alas. 

Nyt saavat autot ja rekat odottaa, täältä tullaan me! 

Sitten vielä vihoviimeinen silta, jonka takana odotteli useita tulijoita: isohko risteilylaiva, perinnepursia korkeine mastoineen, luotsialus sekä muutama purjevene. Moottoritiesilta aukeaisi siis samana päivänä vielä toisenkin kerran. 

Heti sillan jälkeen käännyimme oikealle kohti Amsterdamia. Vasemmalla olivat Ijmuiden ja avomeri. Olimme varanneet pienestä ja suojaisesta Sixhavenin marinasta paikan yhdeksi yöksi, sillä tulossa oli kohtalaisen kova myrä. Ehdimme sataman suojaan ennen kuin alkoi tuulla ja sataa. Oli vasta iltapäivä, joten lähdimme lautalla kaupungin toiselle rannalle, josta oli lyhyt kävelymatka Merimuseoon.

Amsterdamin merimuseolla on komea rakennus.
Täältä lähtiessä satoi vaakasuoraan ja jäimme kuivattelemaan
vaatteita pizzan ja oluen ääreen. 

Seuraava aamu valkeni lähes tyynenä ja poutaisena. Meillä oli edessä sulun takana sijaitseva Markermeer, matala tekojärvi. Se oli aiemmin osa suurta merenlahtea, mutta vuosina 1927-32 rakennettu 32 km pitkä Afsluits-pato erotti lahden merestä. Alue sai nimen Ijsselmeer. Vuonna 1976 valmistui toinen pato, joka jakoi Ijsselmeerin kahtia. Sisempi alue on Markermeer.

Markermeer on Ijsselmeerin eteläpuolella. (Lähde Wikipedia)

Matkaa Amsterdamista Hoorniin kertyi noin 25 meripeninkulmaa. Nyt huomaan, ettei kameroita ole otettu esille, ei yhtään kuvaa Markermeeriltä.

Hoornin vanha satama. Taustalla vuonna 1532 valmistunut torni.

Saavuimme Grashavenin jahtiklubille iltapäivällä. Olimme vieneet auton sataman parkkialueelle ennen Rotterdamiin lähtöä, joten paikka oli tuttu. Autosta löytyi ruisleipää ja jaloa Matkaaja-juomaa sekä muuta tarpeellista, jota ei oltu otettu veneelle mukaan - pitihän meidän olla matkassa vain muutama päivä. 

https://www.grashavenhoorn.nl/

Jahtiklubi on iso, venepaikkoja noin 700. Moni nostaa veneensä talveksi maihin, sillä täälläkin saattaa tulla pakkasta ja jäätä. Niinpä talvikaudeksi (15.10. - 15.4.) laituripaikan saa todella edullisesti. Kaikki vedessä talvehtijat kootaan sataman suojaisimpaan laituriin.  Osassa veneistä asutaan vuoden ympäri, kuten meidän naapurissa, mikä oli mukava yllätys. Naapuri lupasi pitää silmällä Mantaa ja lähettää viestejä. Vain muutama paikka oli vapaana, yllättäen yksi niistä lähellä rantaa ja suojainen. Laiturilla ei ole aisoja eikä poijuja, vaan paalut. Tavoistamme poiketen kiinnitimme Mantan perä edellä laituriin, jotta keula on kohti vallitsevaa tuulen suuntaa. Vaikka sisäjärvellä ei ole vuorovettä, veden korkeus voi vaihdella metrin verran riippuen tuulista. 

Otimme sprayhoodin ja katoksen pois, etteivät ne homehdu.
Vihreää hometta ei saa kankaasta millään pois.

Aloimme tyhjentää venettä tavaroista, joita Itämerellä ei tarvitse ja joita oli kymmenen vuoden aikana kertynyt veneeseen. Kirjoja, vaatteita, kankaita, matkamuistoja, työkaluja.... uskomattoman paljon mahtuu pieneen tilaan. Toimme kotiin ison jollan ja perämoottorin. Vesikone ja ajoankkuri oli myyty Haarlemissa, mutta tuuliperäsin ja satelliittipuhelin antenneineen lähtivät autolla Suomeen myytäväksi.

Kolmessa päivässä saimme pakattua ja laitettua Mantan talvikuntoon. Kaksi päivää myöhemmin ajoimme laivan rampilta Helsingin maaperälle. Seuraavana päivänä satoi lunta.

Reipasta talvea kaikille, keväällä tarina jatkuu!

Laivan kannelta kanavalle

Voi sanoa, että Mantaa kuljettanut MV Wiebke saapui Rotterdamiin aikataulussa, se oli nimittäin vain päivän jäljessä kuukautta aiemmin annetusta ajankohdasta. Hyvä saavutus pitkälle ja vaiherikkaalle matkalle.
Mekin olimme aikataulussa. Samaan aikaan kun Wiebke taittoi hinaajan varmistamana viimeiset merimailit Rotterdamin satamassa, me esitimme passimme sataman portilla ja pääsimme laiturialueelle. Kului vielä reilu tunti ennen kuin Wiebke oli laiturissa, touvit kiinni ja kävelysilta laskettu. Vasta sen jälkeen lähdimme odotustiloista satamaporukan kanssa kävelemään laivalle. Hymyilytti! Oli outo tunne nähdä Manta vihdoin perillä Hollannissa.

Kaikki oli tallessa, mitään ei ollut rikki, sisällä ei ollut edes pölyä. Kansi ja riki olivat noen ja ruostepilkkujen likaamat. Mutta mitä olivat siellä täällä lojuvat sormen paksuiset mustat kökkäreet? Ne eivät olleetkaan linnunkakkaa, vaan vaseliinia tai muuta paksua öljyä, ilmeisesti lentäneet kannelle nosturin vaijereista. Kumiveneen, pelastuslautan ja luukun tallin vaaleista kangassuojista öljy on mahdoton saada pois.

Miehistö valmisteli Mantan laskukuntoon ja se nostettiin varovasti navakassa sivutuulessa partaan yli. Kiipesimme Mantan kannelle tässä vaiheessa, se tuntui turvallisemmalta kuin käyttää kyljellä roikkuvia narutikkaita. Wiebke oli purkanut lastia ja ui korkealla, matka veteen oli pitkä. Tunnistimme miehistössä samoja naamoja kuin Singaporessa. 

Kovin pitkäksi aikaa emme voineet laivan kylkeen tuulen ja aallokon takia jäädä. Hanski kiinnitti noston ajaksi irrotetun takastaagin, kokeili vielä konetta ja vaihteita, sitten viimeisetkin liinat irrotettiin ja lähdimme kohti Erasmussillan kupeessa olevaa pursiseuraa. Oli todella pöllämystynyt olo, tilannetta ei oikein vielä sisäistänyt, varsinkaan kun kaikki huomio meni vilkkaan liikenteen seuraamiseen. Tarkoitus oli jatkaa vielä samana iltana matkaa kahden sillan takana sijaitsevaan marina Rotterdamiin, mutta lopulta jäimme pieneen ja mukavaan Veerhaveniin.

Veerhaven Rotterdam.

Olemme varanneet Mantalle talvipaikan Markermeerin rannalla sijaitsevasta Hoornin kaupungista. Kun hokasimme, että Rotterdamista pääsee Markermeerille kanavia pitkin, reittivalinta oli helppo. Sisämaan moottorointi sopi paitsi vuodenaikaan myös tilanteeseen, jossa kaikki purjeet olivat jo poissa talvea varten, ja genuaahan meillä ei enää edes ollut.
Hollantilaiset purjehduskaverimme Janneke ja Wietze tulivat seuraksi alkumatkalle, joka lopulta venyi suunnitellusta parista päivästä yli viikon mittaiseksi.

Janneke ja Wietze, paikallisoppaat.

Alun perin meidän piti kulkea Rotteramista suoraan Amsterdamiin, mutta yksi tämän reitin silloista on kiinni aina ensi vuoden toukokuuhun saakka. Oli mentävä kiertoreittiä Haarlemin kautta. Matkalla on 37 siltaa (joiden oli avauduttava, että Mantan 16-metrisen maston kanssa pääsi läpi) ja neljä sulkua. Sekä pari akveduktia eli vesiliikennesiltaa, jossa moottoritie kulkee vesireitin alla. Akveduktit eivät hidasta matkaa sen enempää vesiliikenteeltä kuin autoilta, mutta reitin viimeinen silta pysäyttää liikenteen moottoritiellä tunniksi! Tätä tuskin tapahtuu missään muualla kuin Hollannissa. Tämä silta avautuu tähän aikaan vuodessa vain kerran viikossa, keskiviikkona, ja siihen tähtäsimme kun lähdimme maanantaiaamuna matkaan. Oli lokakuun 30. päivä, poutainen keli ja lämpöasteita vähän päälle kymmenen.

Aina näkymä ei ollut yhtä idyllinen, mutta paljon oli rauhallista maaseutua,
laajoja rehupeltoja, missä joskus oli ollut meri.

Yksi toisensa jälkeen sillat jäivät taakse. Ensimmäisiä sulkuja ei kannata edes mainita, veden korkeusero oli olematon. Mutta sillat määräsivät tahdin. Jotkut avautuivat aikataulun mukaan, toiset taas lähestyttäessä. Janneke hoiti VHF-liikenteen siltojen suhteen, usein hän otti etukäteen puhelimella yhteyttä siltavahtiin. Minulle jäi miehistön ruokahuolto, mikä sopi mainiosti. Todella helppoa matkantekoa. Kunnes saimme tiedon, että edessä on silta, jonka nostomekanismi on rikki. Ei tietoa, milloin saadaan kuntoon. Suunnitelma meni uusiksi ja heti oli selvää, että myöhästymme keskiviikon sillasta. Tässä vaiheessa hollantilaisista ystävistämme oli suuri apu. Olimme jatkuvasti ajan tasalla. Rikkoutuneen sillan lähellä ei ollut paikkaa yöpymiseen, vaan meidän oli jäätävä Lissen kylään pienen venekerhon laituriin. 

Janneke käytti pakollista pysähdystä erilaisten puhdistusaineiden kokeiluun.
Loistava gasti, ei hetkeäkään toimettomana!
        

Akvedukti. Moottoritie kulkee allamme.

Seuraavan aamun tilannetiedustelu lupasi hyvää: silta olisi kunnossa ehkä jo iltapäivällä. Toiveikkaina lähdimme kello 12 liikkeelle, mutta seuraava tiedustelusoitto latisti tunnelmaa, sillä vain toinen puolikas tuplasillasta oli saatu korjattua. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin ja onni matkasi mukana, sillä vähän ennen sillalle saapumista kuulimme sen tulleen kuntoon. Valot paloivat vielä punaisella, mutta muuttuivat lähestyessämme vihreiksi. Olimme ensimmäinen vene, joka ajoi korjatun sillan läpi! Tuuletimme ja huiskutimme vimmatusti siltavahdille, joka vastasi samalla mitalla. Kolme huoltomiestä katsoi menoamme suu korvissa. 

Oli helpottavaa, kun Janneke hoiti kyselyt ja aikataulut.

Maston laskeminenkaan ei olisi auttanut pääsemään tästä läpi.
Onneksi silta korjattiin parissa vuorokaudessa.

Oli keskiviikko-iltapäivä, kun saavuimme pittoreskiin Haarlemin kaupunkiin. Täältä ei ollut pitkä matka "keskiviikon sillalle", mutta se oli auennut aamulla ja seuraava kerta olisi vasta viikon kuluttua. Janneke ja Wietze lähtivät junalla kotiin, me jäimme pitelemään Ciaran-myrskyä. Varsinkin nyt olimme tyytyväisiä sisämaan reitistä.
Haarlem ei edes syksyllä ole yhtään hassumpi paikka odottaa, Kanavan varren vieraspaikat olivat tyhjillään, suihkut ja vessat suljettu tältä kaudelta. Hanski alkoikin ensi töikseen tyhjentää varastoksi muuttunutta saunaa ja asentaa kiuasta paikoilleen. Sähkö maksaa euron kWh, ja niinpä generaattori pörähti saunailtana käyntiin. Maksuautomaatti ei toiminut, joten kävelimme satamakonttoriin ja saimme hieman alennusta venepaikasta. Sitkeä flunssa on hillinnyt turistina oloa, mutta kävimme sentään kiinnostavassa Teylersin museossa. Ja historiallinen ympäristö ilahduttaa ihan sinänsä.

Haarlemin läpi ajaa hämmästyttävän isoja lotjia. Taitavia kippareita!

Kaksi valoa sillanpielessä = ei aukea. On sunnuntai.

Viikko on tätä kirjoittaessa melkein kulunut, huomenna tiistaina ajamme seuraavien kuuden sillan ja yhden sulun läpi ollaksemme varmasti keskiviikkoaamuna valmiina paikalla.

Toivottavasti loppumatka on yhtä hymyä!