Koronatestit ja muita lähtövalmisteluja

Kello 0.03 Hanskin kännykkä piippasi. Koronatestin tulos, ajattelin. Olin hereillä, mutta en noussut lukemaan viestiä, vaan yritin nukahtaa uudelleen. Lähdön lähestyessä yöunet olivat muuttuneet katkonaisiksi, kun aivot muistuttivat hoidettavista asioista.
Oma puhelimeni pimputtaisi kello 5.30 herätyksen, jolloin olisi noustava lähtöselvitystä varten. Halusimme mahdollisimman mukavat paikat 13 tunnin lennolle ja sitä varten kannatti olla heti 5.45 skarppina. Edellyttäen, että koronatestin tulos oli negatiivinen.

Olimme pääsiäisen jälkeen olleet erityisen varovaisia, käyttäneet maskia, vaikka suositus oli päättynyt, ja tavanneet sukulaisia jäätävissä olosuhteissa ulkona. Kahden vuoden odotuksen jälkeen emme halunneet ottaa pientäkään riskiä matkan siirtymisestä. Aamulla katsoin viestin: tulos negatiivinen. Liitteenä englannin- ja japaninkieliset todistukset. Myös aikainen herätys kannatti: saimme varattua hieman tilavammat istuinpaikat ensimmäiselle matkaosuudelle Helsinki-Tokio.

Koronatestin tulos oli viimeinen täytettävä kohta Uuden-Seelannin COVID-matkustajaselvityksessä. Olin jo aiemmin liittänyt siihen todistuksen kolmesta rokotuksesta. Lisäksi olimme tehneet kumpikin turistiviisumihakemuksen kätevällä puhelinsovelluksella, joka skannasi passin ja opasti passikuvan ottamisessa.
Sähköisten todistusten ja QR-koodien lisäksi kaikki on varmuuden vuoksi tulostettu paperille. Asiakirjojen joukossa on todistus telakalta, että poistuisimme Uudesta-Seelannista purjehtien. Pelkällä menolipulla ei välttämättä pääse edes nousemaan lentokoneeseen, ellei voi todistaa aikovansa myös poistua maasta.

Kaikki alkaa siis olla valmista huomista lähtöä varten. Vielä laukkujen pakkaus ja eväiden hankinta. Omat eväät oli Finnairin suositus normaalia pidemmän reitin vuoksi. Ehkä lenkkimakkaraa ja sinappia? Ruisleipää ja ilmavaivoja? Näitä ehtii vielä miettiä.

Pääsemme Mantalle toukokuussa!

Tänä aamuna ostimme lentoliput Aucklandiin! Lähtö 6. toukokuuta. Eli seitsemän viikon kuluttua. Hui!

Luimme uutisen rajan avaamisesta aamukahvin kera. Viimeiset kaksi vuotta olen joka aamu Hesarin ja Yle-uutisten lisäksi lukenut RNZ-uutissivustoa. Kuluneella viikolla uumoiltiin jo rajojen avauksen aikaistamista, mutta toukokuun alku oli silti yllätys. (Täsmällisesti raja avautuu visa-waiver maiden kansalaisille minuuttia vaille 2. toukokuuta eli 1.5. kello 23.59.)

Olen vieläkin hieman päästäni pyörällä. Aamulla tunteet liikkuivat helpotuksen ja stressin ääripäissä. Vaikka lähtö on ollut tiedossa, tuntuu että on miljoona asiaa hoidettavana. Siis tuntuu, eihän niitä valtavasti ole. Ja lisäksi täytyy myöntää, että jännittää.

689 päivää

Uuden-Seelannin raja on ollut suljettuna vuoden 2020 maaliskuun 19. päivästä lähtien, yhteensä 689 päivää. Perjantaina 4. maaliskuuta 2022 ensimmäiset 900 Uuden-Seelannin kansalaista laskeutuivat Aucklandin lentokentälle. Ensi viikolla saapuu 30 kansainvälistä lentoa. Muistan lukeneeni, että rajan ulkopuolelle jäi 20 000 kiwiä, voin muistaa väärinkin. Mutta jokainen kohtalo on rankka. Erossa on joutunut olemaan niin puolisoita kuin vanhempia lapsistaan. Tässä RNZ-jutussa muutama.

Tämä on ollut niin käsittämätön tilanne, että halusin tallentaa tapahtuneen ja sen päivämäärät tähän.

Seuraamme rajan avautumista, jossain vaiheessa tulee meidän vuoromme. Olisi helpompi valmistautua lähtöön, jos tietäisi ajankohdan tarkemmin. Valmistautuminen on aloitettu jatkamalla kesken jäänyttä rokotusohjelmaa (mm. hepatiitti A ja B). Torstaina saimme Inkoon terveyskeskuksessa kolme piikkiä. 

NZ tullilta lisävuosi jälleen

Kirjoitin viime blogin lopussa Uuden-Seelannin tullin ulkomaisille veneille myöntämän määräajan ristiriidasta. Nyt NZ tulli on tehnyt yleispäätöksen jatkaa ulkomaisten veneiden maassaololupaa aina vuoden 2023 kesäkuun loppuun saakka. Meidän ei siis tarvitse odottaa vastausta omaan hakemukseemme.

Päätös helpottaa, vaikka ei vielä ratkaissut tärkeintä eli maahan pääsyä. 

Omikron on levinnyt Uudessa-Seelannissa huimaa vauhtia ja päiväkohtaiset luvut pyörivät 15 000 tapauksessa. Rokotetut, testein terveeksi todetut maahantulijat eivät tässä tilanteessa enää ole uhka. Tämä saattaa jopa jouduttaa rajanavausaikataulua.

Nämä huolet ovat kuitenkin kutistuneet Ukrainan tapahtumien rinnalla. Ajatusten sanoittaminen on vaikeaa, kaikki tuntuu lattealta. Sota muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä. Ja muistuttaa, miten hyvää oma elämämme on ollut, kaikkine mahdollisuuksineen ja vapauksineen.

Kesällä Uuteen-Seelantiin?

Nolottaa blogin hiipuminen. En vaan ole saanut kirjoteltua, vaikka kyllähän kaikenlaisia aiheita olisi. No nyt on omaa purjehdusasiaa: melkoisella varmuudella pääsemme tänä vuonna - ehkä jo kesällä - Uuteen-Seelantiin. 

NZ on hitaan alun jälkeen pannut vauhtia rokotuksiin, mikä sai hallituksen julistamaan viisiportaisen rajojen avaussuunnitelman. Tosin ensimmäinen askelma, oman maan kansalaisten maahanpääsy, siirrettiin heti alkuunsa tammikuun puolivälistä helmikuun loppuun. Muitakin aikataulun rukkauksia luultavasti tulee. (Noin 20.000 ulkomaille jäänyttä uusiseelantilaista ei ole päässyt kotimaahansa, koska pakollisia karanteenipaikkoja ei ole tarpeeksi.)

Omikron on vasta nyt saapunut ja alkanut levitä Uudessa-Seelannissa, vaikka rajoja ei ole vielä edes avattu. Tänään oli reilut tuhat uutta tapausta, mikä on valtava määrä maassa, jossa tapauksia on ollut koko aikana saman verran kuin Suomessa yhtenä viikonloppuna eli noin parikymmentätuhatta.

Tässä viiden portaan suunnitelmassa me kuulumme neljännen askelman porukkaan, jonka on tarkoitus päästä maahan heinäkuun alusta alkaen. Meitä ennen ovat oman maan kansalaiset, heidän sukulaisensa, residenssin omaavat, opiskelijat, tiettyihin ammattikuntiin kuuluvat sekä kausityöläiset kuten omenien poimijat.

Veneellä maahan ei edelleenkään pääse. Saa nähdä tuleeko tähän muutos vuoden lopulla syklonikauden alkaessa.

Jokaisen portaan porukalle on oma viisumikategoriansa. Omaa viisumia voi alkaa hakea vasta sitten, kun sen haku avataan. Nyt on avattu ykkösvaihe eli residenssi-viisumien haku (asumis- ja oleskelulupaan perustuva viisumi). 

Me, heinäkuun nelosryhmäläiset tulemme maahan ns. visa waiver -turistiviisumilla. Suomi on onneksi yksi lukuisista visa-waiver -maista, muuten joutuisimme odottamaan lokakuuhun saakka. Silloin avautuu viimeinenkin viisumiluokka.

Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maahantulolle olisi muita rajoituksia ja vaatimuksia.

Pakollinen ja kallis hotellikaranteeni säilyy rokottamattomille, muilta se poistuu. Karanteenihuoneita on eri hotelleissa noin tuhat ja niihin voidaan majoittaa noin 2500 henkeä riippuen tilanteesta. Kapasiteetti on riittämätön, mikä on ollut suurin (ja ilmeisesti ainoa) este oman maan kansalaisten maahanpääsylle. Siitä käydään tällä hetkellä oikeutta. Eikä ihme, sillä maahantulon evääminen man maan kansalaiselta on aika ennenkuulumatonta.
Karanteenipaikat on arvottu hakijoiden kesken, minkä lisäksi hätä- ja sairastapauksiin on varattu joku määrä huoneita. En tiedä, joutuivatko kiwit itse maksamaan kahden viikon vankilamaisesta (armeija on hoitanut vartioinnin) karanteenista, mutta meille ulkomaalaisille - jos jotenkin olisimme maahan päässeet - olisi kustannus ollut  4000 NZ dollaria (myöhemmin muistaakseni hinta nousi 9000 dollariin).

Meillä on oltava täysi kolmen rokotuksen sarja, tehtävä kolme koronatestiä (ennen lähtöä, tullessa ja viidentenä päivänä) sekä oltava omaehtoisessa karanteenissa viikko. Karanteenin vaatimuksista on heikosti tietoa, toivottavasti vene kelpaa. Ei ehkä kannata mainita, että vene on kuivalla maalla eikä oma vessa ole käytössä. Lentokentältä määränpäähän saa matkustaa bussilla maski kasvoilla, mutta ruokakaupassa ei käsittääkseni kuitenkaan saa itse käydä karanteenin aikana. 

Onneksi olimme kesällä 2019 telakalla 3 kk hommissa.

Aikatauluun vaikuttavat tietysti myös viisumin saanti ja lennot. Vaikka sitten seisoisimme ensimmäinen heinäkuuta Aucklandin kentällä, on ajankohta aika myöhäinen ajatellen tavanomaista ja turvallista purjehduksen jatkamista. Kaiken saaminen lähtökuntoon kestää kuukausia. Palaan tähän jossain vaiheessa, mutta ilman yksityiskohtaista työlistaakin on selvää, että 4,5 vuotta telakalla seissyt vene vaatii paljon aikaa. Kuukausien mittaiseen purjehdukseen ja valtameren ylitykseen valmistautuminen vie normitilanteessakin aikaa. Mikäli aikataulu hiemankin venyy, olisimme lähtökuopissa syklonikauden aikana.

Mielenkiintoisen lisän toi tullin pari kuukautta sitten antama muistutus siitä, että koronan takia ulkomaalaisille veneille myönnetty lisäaika päättyy 30. kesäkuuta 2022, ja että veneiden todellakin pitää olla poissa maasta siihen mennessä. Aiemmin meille oli vilauteltu toukokuuta mahdolliseksi maahanpääsyn ajankohdaksi, jolloin valmisteluaikaa olisi ollut niukka kaksi kuukautta. Nyt maahantulo ja tullin vaatimus ovat ristiriidassa. Maastapoistuminen koskee kuitenkin myös niitä ulkomaalaisia veneitä, jotka ovat olleet miehistöineen maassa koko koronan ajan. Ehkä ukaasi koskeekin ensisijaisesti heitä. Olisi outoa, mikäli kaksi keskeistä viranomaista esittävät ristiriitaisia vaatimuksia.

Lähetimme viime viikolla tullille anomuksen vuoden lisäajasta. Luit oikein, kesäkuun 2023 loppuun. Emme tietenkään halua pitkittää lähtöä, mutta ei ole järkevää anoa lyhyttä aikaa, joka ei riitä ja joutua anomaan taas kerran pidennystä. Ja lähteä saa ennen määräaikaa. Tämä siis koskee vain Mantaa. Vielä on epäselvää, kuinka pitkän viisumin voimme itsellemme saada.

Odotellessa olemme tehneet kolme purjehdussuunnitelmaa, joista kaksi näyttää edelleen kelvollisilta myöhäisestä maahantulosta huolimatta. Niistä lisää seuraavassa päivityksessä.

Trooppisten hirmumyrskyjen reitit.

Uusi kirja Laivakoira Latte kertoo tositarinan

Ystäväni Pive Toivosen vuosi sitten esittämä kirjaidea konkretisoitui vihdoin: Laivakoira Latte tuli eilen painosta! Kirja kertoo ystäviemme purjehduksesta Luoteisväylän ja Koillisväylän ympäri.

Projekti oli pitkä, hauska ja välillä takkuinen. Kuten kirjaprojektit aina. Kiitos Pivelle, joka pyysi minut mukaan, kiitos Sareman miehistölle, että saimme kertoa heidän tarinansa.

Tositarinaan perustuva matkakirja vie lukijan seikkailulle napapiirin pohjoispuolelle. Kapun, Puosun ja laivakoira Latten koti on teräspursi Sarema, jolla he purjehtivat ensin Luoteisväylän sitten Koillisväylän läpi – näin pohjoisnapa tulee kierrettyä.

Pive Toivosen akvarellit välittävät matkan tunnelmat ja tapahtumat. Kuvat kuljettavat Lattea ja s/y Saremaa läpi jäisen merireitin. Auli Irjalan teksti tarjoaa tietoa purjehduksen arkipäivästä, olosuhteista, Arktiksen historiasta ja luonnosta.

Pive Toivosen merellisessä kuvituksessa on arktisen kylmä värimaailma, johon tuo lämpöä Laivakoira Latten ilmeikäs hahmo. Kuvitus kulkee aaltona läpi koko kirjan ja sitä tahdittavat Latten koiramaiset kommentit.

Keskiössä ovat ympäristö ja eläimet. Latte kohtaa mursuja, myskihärkiä ja merikarhuja. Yksinäinen maitovalas tekee Sareman miehistöön lähtemättömän vaikutuksen. Jääkarhu puolestaan säikäyttää, mutta Latte haukkuu pedon pakosalle.

Kirja taltioi palan suomalaista purjehdushistoriaa: Sarema oli ensimmäinen suomalaisalus Luoteisväylällä. Latte on tiettävästi ainoa suomalainen koira, joka on kiertänyt pohjoisnavan purjehtien.

 

©Pive Toivonen

 

Vuosi 2021 ollaan Suomessa

Parempaa uutta vuotta!, toivottivat monet vuoden vaihtuessa. Toivotaan, että vuosi 2021 on parempi kuin edellinen, mutta koronasta ei tänä vuonna vielä päästä eroon, ainakaan ennen loppuvuotta. Myöskään Uusi-Seelanti ei hellitä. Koronarajoitukset jatkuvat siellä yhtä tiukkoina kuin vuonna 2020. 

Joten hyvää uutta vuotta edelleen Suomessa! Mietiskelinkin tässä yhtenä päivänä, mitä vihanneksia kasvatan ensi kesänä. Hassua, että tämä tuli mieleen hiihtäessä.

 Uuden-Seelannin pääministeri tiukkana tässä RadioNZ:n jutussa: terveys ensin!

Onhan talvi idyllinen ja on kokemus asua KESÄmökissä talvi.
Mutta yksi kokemustalvi riittää. Se on vähän liian cool minun makuun.