Pääsemme Mantalle toukokuussa!

Tänä aamuna ostimme lentoliput Aucklandiin! Lähtö 6. toukokuuta. Eli seitsemän viikon kuluttua. Hui!

Luimme uutisen rajan avaamisesta aamukahvin kera. Viimeiset kaksi vuotta olen joka aamu Hesarin ja Yle-uutisten lisäksi lukenut RNZ-uutissivustoa. Kuluneella viikolla uumoiltiin jo rajojen avauksen aikaistamista, mutta toukokuun alku oli silti yllätys. (Täsmällisesti raja avautuu visa-waiver maiden kansalaisille minuuttia vaille 2. toukokuuta eli 1.5. kello 23.59.)

Olen vieläkin hieman päästäni pyörällä. Aamulla tunteet liikkuivat helpotuksen ja stressin ääripäissä. Vaikka lähtö on ollut tiedossa, tuntuu että on miljoona asiaa hoidettavana. Siis tuntuu, eihän niitä valtavasti ole. Ja lisäksi täytyy myöntää, että jännittää.

689 päivää

Uuden-Seelannin raja on ollut suljettuna vuoden 2020 maaliskuun 19. päivästä lähtien, yhteensä 689 päivää. Perjantaina 4. maaliskuuta 2022 ensimmäiset 900 Uuden-Seelannin kansalaista laskeutuivat Aucklandin lentokentälle. Ensi viikolla saapuu 30 kansainvälistä lentoa. Muistan lukeneeni, että rajan ulkopuolelle jäi 20 000 kiwiä, voin muistaa väärinkin. Mutta jokainen kohtalo on rankka. Erossa on joutunut olemaan niin puolisoita kuin vanhempia lapsistaan. Tässä RNZ-jutussa muutama.

Tämä on ollut niin käsittämätön tilanne, että halusin tallentaa tapahtuneen ja sen päivämäärät tähän.

Seuraamme rajan avautumista, jossain vaiheessa tulee meidän vuoromme. Olisi helpompi valmistautua lähtöön, jos tietäisi ajankohdan tarkemmin. Valmistautuminen on aloitettu jatkamalla kesken jäänyttä rokotusohjelmaa (mm. hepatiitti A ja B). Torstaina saimme Inkoon terveyskeskuksessa kolme piikkiä. 

NZ tullilta lisävuosi jälleen

Kirjoitin viime blogin lopussa Uuden-Seelannin tullin ulkomaisille veneille myöntämän määräajan ristiriidasta. Nyt NZ tulli on tehnyt yleispäätöksen jatkaa ulkomaisten veneiden maassaololupaa aina vuoden 2023 kesäkuun loppuun saakka. Meidän ei siis tarvitse odottaa vastausta omaan hakemukseemme.

Päätös helpottaa, vaikka ei vielä ratkaissut tärkeintä eli maahan pääsyä. 

Omikron on levinnyt Uudessa-Seelannissa huimaa vauhtia ja päiväkohtaiset luvut pyörivät 15 000 tapauksessa. Rokotetut, testein terveeksi todetut maahantulijat eivät tässä tilanteessa enää ole uhka. Tämä saattaa jopa jouduttaa rajanavausaikataulua.

Nämä huolet ovat kuitenkin kutistuneet Ukrainan tapahtumien rinnalla. Ajatusten sanoittaminen on vaikeaa, kaikki tuntuu lattealta. Sota muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä. Ja muistuttaa, miten hyvää oma elämämme on ollut, kaikkine mahdollisuuksineen ja vapauksineen.

Kesällä Uuteen-Seelantiin?

Nolottaa blogin hiipuminen. En vaan ole saanut kirjoteltua, vaikka kyllähän kaikenlaisia aiheita olisi. No nyt on omaa purjehdusasiaa: melkoisella varmuudella pääsemme tänä vuonna - ehkä jo kesällä - Uuteen-Seelantiin. 

NZ on hitaan alun jälkeen pannut vauhtia rokotuksiin, mikä sai hallituksen julistamaan viisiportaisen rajojen avaussuunnitelman. Tosin ensimmäinen askelma, oman maan kansalaisten maahanpääsy, siirrettiin heti alkuunsa tammikuun puolivälistä helmikuun loppuun. Muitakin aikataulun rukkauksia luultavasti tulee. (Noin 20.000 ulkomaille jäänyttä uusiseelantilaista ei ole päässyt kotimaahansa, koska pakollisia karanteenipaikkoja ei ole tarpeeksi.)

Omikron on vasta nyt saapunut ja alkanut levitä Uudessa-Seelannissa, vaikka rajoja ei ole vielä edes avattu. Tänään oli reilut tuhat uutta tapausta, mikä on valtava määrä maassa, jossa tapauksia on ollut koko aikana saman verran kuin Suomessa yhtenä viikonloppuna eli noin parikymmentätuhatta.

Tässä viiden portaan suunnitelmassa me kuulumme neljännen askelman porukkaan, jonka on tarkoitus päästä maahan heinäkuun alusta alkaen. Meitä ennen ovat oman maan kansalaiset, heidän sukulaisensa, residenssin omaavat, opiskelijat, tiettyihin ammattikuntiin kuuluvat sekä kausityöläiset kuten omenien poimijat.

Veneellä maahan ei edelleenkään pääse. Saa nähdä tuleeko tähän muutos vuoden lopulla syklonikauden alkaessa.

Jokaisen portaan porukalle on oma viisumikategoriansa. Omaa viisumia voi alkaa hakea vasta sitten, kun sen haku avataan. Nyt on avattu ykkösvaihe eli residenssi-viisumien haku (asumis- ja oleskelulupaan perustuva viisumi). 

Me, heinäkuun nelosryhmäläiset tulemme maahan ns. visa waiver -turistiviisumilla. Suomi on onneksi yksi lukuisista visa-waiver -maista, muuten joutuisimme odottamaan lokakuuhun saakka. Silloin avautuu viimeinenkin viisumiluokka.

Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maahantulolle olisi muita rajoituksia ja vaatimuksia.

Pakollinen ja kallis hotellikaranteeni säilyy rokottamattomille, muilta se poistuu. Karanteenihuoneita on eri hotelleissa noin tuhat ja niihin voidaan majoittaa noin 2500 henkeä riippuen tilanteesta. Kapasiteetti on riittämätön, mikä on ollut suurin (ja ilmeisesti ainoa) este oman maan kansalaisten maahanpääsylle. Siitä käydään tällä hetkellä oikeutta. Eikä ihme, sillä maahantulon evääminen man maan kansalaiselta on aika ennenkuulumatonta.
Karanteenipaikat on arvottu hakijoiden kesken, minkä lisäksi hätä- ja sairastapauksiin on varattu joku määrä huoneita. En tiedä, joutuivatko kiwit itse maksamaan kahden viikon vankilamaisesta (armeija on hoitanut vartioinnin) karanteenista, mutta meille ulkomaalaisille - jos jotenkin olisimme maahan päässeet - olisi kustannus ollut  4000 NZ dollaria (myöhemmin muistaakseni hinta nousi 9000 dollariin).

Meillä on oltava täysi kolmen rokotuksen sarja, tehtävä kolme koronatestiä (ennen lähtöä, tullessa ja viidentenä päivänä) sekä oltava omaehtoisessa karanteenissa viikko. Karanteenin vaatimuksista on heikosti tietoa, toivottavasti vene kelpaa. Ei ehkä kannata mainita, että vene on kuivalla maalla eikä oma vessa ole käytössä. Lentokentältä määränpäähän saa matkustaa bussilla maski kasvoilla, mutta ruokakaupassa ei käsittääkseni kuitenkaan saa itse käydä karanteenin aikana. 

Onneksi olimme kesällä 2019 telakalla 3 kk hommissa.

Aikatauluun vaikuttavat tietysti myös viisumin saanti ja lennot. Vaikka sitten seisoisimme ensimmäinen heinäkuuta Aucklandin kentällä, on ajankohta aika myöhäinen ajatellen tavanomaista ja turvallista purjehduksen jatkamista. Kaiken saaminen lähtökuntoon kestää kuukausia. Palaan tähän jossain vaiheessa, mutta ilman yksityiskohtaista työlistaakin on selvää, että 4,5 vuotta telakalla seissyt vene vaatii paljon aikaa. Kuukausien mittaiseen purjehdukseen ja valtameren ylitykseen valmistautuminen vie normitilanteessakin aikaa. Mikäli aikataulu hiemankin venyy, olisimme lähtökuopissa syklonikauden aikana.

Mielenkiintoisen lisän toi tullin pari kuukautta sitten antama muistutus siitä, että koronan takia ulkomaalaisille veneille myönnetty lisäaika päättyy 30. kesäkuuta 2022, ja että veneiden todellakin pitää olla poissa maasta siihen mennessä. Aiemmin meille oli vilauteltu toukokuuta mahdolliseksi maahanpääsyn ajankohdaksi, jolloin valmisteluaikaa olisi ollut niukka kaksi kuukautta. Nyt maahantulo ja tullin vaatimus ovat ristiriidassa. Maastapoistuminen koskee kuitenkin myös niitä ulkomaalaisia veneitä, jotka ovat olleet miehistöineen maassa koko koronan ajan. Ehkä ukaasi koskeekin ensisijaisesti heitä. Olisi outoa, mikäli kaksi keskeistä viranomaista esittävät ristiriitaisia vaatimuksia.

Lähetimme viime viikolla tullille anomuksen vuoden lisäajasta. Luit oikein, kesäkuun 2023 loppuun. Emme tietenkään halua pitkittää lähtöä, mutta ei ole järkevää anoa lyhyttä aikaa, joka ei riitä ja joutua anomaan taas kerran pidennystä. Ja lähteä saa ennen määräaikaa. Tämä siis koskee vain Mantaa. Vielä on epäselvää, kuinka pitkän viisumin voimme itsellemme saada.

Odotellessa olemme tehneet kolme purjehdussuunnitelmaa, joista kaksi näyttää edelleen kelvollisilta myöhäisestä maahantulosta huolimatta. Niistä lisää seuraavassa päivityksessä.

Trooppisten hirmumyrskyjen reitit.

Uusi kirja Laivakoira Latte kertoo tositarinan

Ystäväni Pive Toivosen vuosi sitten esittämä kirjaidea konkretisoitui vihdoin: Laivakoira Latte tuli eilen painosta! Kirja kertoo ystäviemme purjehduksesta Luoteisväylän ja Koillisväylän ympäri.

Projekti oli pitkä, hauska ja välillä takkuinen. Kuten kirjaprojektit aina. Kiitos Pivelle, joka pyysi minut mukaan, kiitos Sareman miehistölle, että saimme kertoa heidän tarinansa.

Tositarinaan perustuva matkakirja vie lukijan seikkailulle napapiirin pohjoispuolelle. Kapun, Puosun ja laivakoira Latten koti on teräspursi Sarema, jolla he purjehtivat ensin Luoteisväylän sitten Koillisväylän läpi – näin pohjoisnapa tulee kierrettyä.

Pive Toivosen akvarellit välittävät matkan tunnelmat ja tapahtumat. Kuvat kuljettavat Lattea ja s/y Saremaa läpi jäisen merireitin. Auli Irjalan teksti tarjoaa tietoa purjehduksen arkipäivästä, olosuhteista, Arktiksen historiasta ja luonnosta.

Pive Toivosen merellisessä kuvituksessa on arktisen kylmä värimaailma, johon tuo lämpöä Laivakoira Latten ilmeikäs hahmo. Kuvitus kulkee aaltona läpi koko kirjan ja sitä tahdittavat Latten koiramaiset kommentit.

Keskiössä ovat ympäristö ja eläimet. Latte kohtaa mursuja, myskihärkiä ja merikarhuja. Yksinäinen maitovalas tekee Sareman miehistöön lähtemättömän vaikutuksen. Jääkarhu puolestaan säikäyttää, mutta Latte haukkuu pedon pakosalle.

Kirja taltioi palan suomalaista purjehdushistoriaa: Sarema oli ensimmäinen suomalaisalus Luoteisväylällä. Latte on tiettävästi ainoa suomalainen koira, joka on kiertänyt pohjoisnavan purjehtien.

 

©Pive Toivonen

 

Vuosi 2021 ollaan Suomessa

Parempaa uutta vuotta!, toivottivat monet vuoden vaihtuessa. Toivotaan, että vuosi 2021 on parempi kuin edellinen, mutta koronasta ei tänä vuonna vielä päästä eroon, ainakaan ennen loppuvuotta. Myöskään Uusi-Seelanti ei hellitä. Koronarajoitukset jatkuvat siellä yhtä tiukkoina kuin vuonna 2020. 

Joten hyvää uutta vuotta edelleen Suomessa! Mietiskelinkin tässä yhtenä päivänä, mitä vihanneksia kasvatan ensi kesänä. Hassua, että tämä tuli mieleen hiihtäessä.

 Uuden-Seelannin pääministeri tiukkana tässä RadioNZ:n jutussa: terveys ensin!

Onhan talvi idyllinen ja on kokemus asua KESÄmökissä talvi.
Mutta yksi kokemustalvi riittää. Se on vähän liian cool minun makuun.

 

Kuinka todennäköistä on törmäys konttiin?

Luin uutisen isosta konttilaivahaverista, joka nostatti kylmät väreet huolimatta siitä, että istuin nojatuolissa puolen maapallon päässä tapahtumapaikasta. Konttiin törmääminen on jokaisen matkapurjehtijan painajainen, josta aika ajoin nousee keskustelua. 

Olen itse pitänyt konttikolarin todennäköisyyttä niin pienenä, etten ole koskaan ollut tästä haverityypistä oikeasti huolissani. Öisten vahtivuorojen - varsinkin uudenkuun pilkkopimeiden öiden - aikana on useammin tullut mieleen pinnassa nukkuva valas ja siihen törmääminen kuin kontti. (Mielessä on pitkään pyörinyt postaus aiheesta törmäys valaaseen, mihin syksyllä raportoidut miekkavalaiden hyökkäykset antavat mielenkiintoisen lisän. Jonain päivänä tartun tähän aiheeseen.)

Tämä ajatukseni ei kuitenkaan perustu tietoon, joten uutinen sai minut penkomaan tilastoja.

ONE Apus 2020. Kuva: gcaptain.com

ONE Apus -nimiseltä laivalta putosi myrskyssä keskelle Tyyntämerta parituhatta konttia, mikä on uutisen mukaan valtava määrä. Mutta kuinka paljon kontteja laivoilta putoaa yleensä ja kuinka usein? Kuinka kauan ne kelluvat? Entä jos ne sisältävät vaarallisia aineita, kuten osa ONE Apuksen konteista? Paljonko kontteja ylipäätään liikkuu merellä?

Uutisartikkeli vastaa ensimmäiseen kysymykseen. Tilastojen mukaan vuosittain laivoilta joutuu mereen noin 1400 konttia. Joskus sattuu isoja onnettomuuksia kuten 2013, jolloin MOL Comfort -niminen laiva upposi Intian valtamerellä ja kaikki sen 4300 konttia joutuivat mereen. Jos luku on laskettu mukaan vuositilastoihin, tarkoittaisi se kolmea vuotta ilman yhtäkää mereen päätynyttä uutta konttia. Ja vaikka määrä vastaa siis kolmea tilastovuotta, oli MOL Comfort pieni konttilaivaksi.

MOL Comfort 2013. Kaikki 4300 konttia mereen.
Kuva: gcaptain.com.

Nopeasti etsimällä löysin väitteen, että 20-jalan kontti kelluisi 57 päivää (miksi juuri 57, miksi ei 60?) ja 40-jalkainen kolme kertaa pidemmän ajan eli puoli vuotta. Mitä ilmeisimmin ne eivät pysy pinnalla vuosia.

Laivojen konttikapasiteetti ilmoitetaan yksiköllä nimeltä TEU, joka tarkoittaa yhtä 20 jalan konttia (vastaavasti yksi 40 jalan kontti on 2 TEU:ta.) 

Suurimpien konttilaivojen kapasitetti on yli 20 000 TEU:ta ja esimerkiksi maailman vilkkaimman rahtisataman Shangain kautta kulkee vuodessa noin 37 miljoonaa TEU.ta. Vuonna 2019 koko maailman konttiliikenteen määrä oli 802 miljoonaa TEU:ta. Eli jos kaikki kontit olisivat pieniä 20-jalan kontteja, niitä olisi 802 miljoonaa kappaletta. Vaikka uutisessa mainittu 1400 haverikontin vuosimäärä olisi todellisuudessa 10- tai jopa 100-kertainen, on mereen päätyneiden konttien määrä mitättömän pieni osa merellä liikkuvien konttien kokonaismäärästä.

Näiden lukujen valossa todennäköisyys törmätä konttiin on hyvin pieni, ellei satu purjehtimaan lähellä haverialuetta. Todennäköisyydet ovat tietysti vain todennäköisyyksiä ja yksikin teräväkulmainen kontti (tai pinnalla nukkuva valas) voi upottaa veneen. Mutta ennen kuin alan pelätä konttiin törmäämistä, ajattelen niitä miljoonia ja miljoonia kontteja, jotka päätyvät turvallisesti sinne minne pitääkin.

Lista maailman suurimmista konttilaivoista ja rahtisatamista löytyy täältä.